DOBOillaan

Aavalle olen katsellut uutta harrastusta jo tosi pitkään, mutten vaan ole saanut otettua itseäni niskasta kiinni, jotta tekisin asian eteen jotain konkreettista. Ehkä yhtenä syynä siihen, että uuden harrastuksen löytyminen on viivästynyt, on se, että olen jännittänyt Aavan suhtautumista halliolosuhteisiin, joissa ei tehdäkään agilityä. Harmittaisi tosi paljon, jos treenit menisi ihan hukkaan sen vuoksi, ettei koira kykenisi keskittymään. Muutama viikko sitten kuitenkin päätin, että nyt on aika ottaa yhteyttä johonkin suuntaan. Päädyin ilmoittamaan Aavan Dobo Recovery kurssille.

Kurssi on tarkoitettu erityisesti sellaisille koirille, joilla on jokin vaiva tai kuntoutuksen tarve, kuten Aavalla nivelrikko. Kouluttaja ja eläinfysioterapeutti suunnittelevat harjoitusohjelman jokaiselle koiralle yksilöllisesti, ottaen huomioon niiden taustat. Kurssi sisältää viisi käytännön harjoituskertaa, kotiharjoitukset ja fysioterapeutin tarkastukset alussa ja puolivälissä kurssia. Aloitettiin kurssi viime maanantaina.

Ensimmäisellä kerralla tehtiin meille jo ennestään tuttuja venyttelyjä, tutustuttiin erilaisiin välineisiin ja fyssari tarkasti Aavan. Venyttelyohjeita oltiin saatu joskus aiemmin hierojalta ja niitä päästy etukäteen hyödyntämään kotioloissa ns. tietämättä. Luulen, että tekeminen olisi ollut jäykempää ilman "ennakkoharjoittelua".

Alkuun Aava keräsi kierroksia hallilla luullessaan päässeensä agiliitämään. Alkulämmittelyn aikana sen oli hankala keskittyä ravaamiseen ja hyppeli epämääräisesti iloloikkiaan ja veti hihnassa. Pian se kuitenkin hiffasi, ettei me mentykään agilitytreeneihin ja rauhoittui kuuntelemaan ohjeita.  Haukkumalla se ei juurikaan komentanut koko tunnin aikana, mistä olin positiivisesti yllättynyt. Alkuvillin jälkeen Aava jaksoi keskittyä todella kivasti koko tunnin ajan ja kouluttajat kehuivat meidän välistä suhdetta ja yhteistyötä. Nyt on taas helpompi miettiä jatkoja harrastamiselle.

Fyssarin mukaan Aavan lihastasapaino on symmetrinen molemmilta puolilta ja totesi, että koiralle on usein parempi ja lohdullisempi tilanne se, että nivelrikkoa on sekä etu- että takaosassa eikä pelkästään toisessa. Tällöin koira jakaa rasituksen tasaisesti eikä käytä pelkästään vain esimerkiksi etuosaansa. Sentään jotakin hyvää tässä peikossa...

Aavan harjoitukset tullaan räätälöimään siten, että etu- ja takaosa saavat yhtä paljon treeniä. Saimme ensimmäiseksi ohjeeksi hidastaa vauhtia liikkeitä tehtäessä, koska nopeassa vauhdissa harjoitukset eivät ole yhtä tehokkaita eivätkä kehitä lihaksistoa samalla tavalla. Esimerkiksi kieppi (koira pyörii ympäri paikoillaan) ja kasi (koira tekee kahdeksikkoa ohjaajan jalkojen välissä) olivat niitä liikkeitä, joissa on kiinnitettävä erityistä huomiota hitauteen.

Alkutarkastuksen jälkeen päästiin tutustumaan esterataan, tasapainotyynyihin ja muihin syvää lihaksistoa kehittäviin välineisiin. Varsinaisia dobopalloja ei vielä kokeiltu. Fyssari korosti, ettei Aava saa hyppiä esteitä esteradalla vaan ne tulee suorittaa kävellen. Arvaatteko mitä teki Aava? Tartteeko edes kertoa...?

Kouluttaja levitteli etukäteen juustopaloja esteiden juurelle. Ideana oli, että koira kulkisi koko ajan nenä maassa herkkuja hamuten ja suorittaa esteet kävellen. Lihaksiston kehittyminen tässäkin perimmäisenä tarkoituksena. Pari ensimmäistä Aava hyppäsi surutta, vaikka pidin sitä napakasti hihnassa. Vähitellen liike muuttui siihen, että Aava käveli etuosallaan, mutta ponnisti takaosansa esteiden yli. Eli puoliksi käveli ja puoliksi hyppäsi. Koska rimat olivat vain toisesta päästä koholla, yritin liikuttaa Aavaa siitä, missä rima oli matalimmillaan, mutta silti Aava saattoi loikata.

Tuohon tarvitaan paljon treeniä ja itse on oltava tarkkana, miten antaa koiran mennä. En enää kaipaisi yhtään lisäharmia Aavan terveydentilan suhteen, joten haluan tehdä kaikkeni sen eteen, ettei mitään pahaa kävisi.

Aava testasi tasapainotyynyä omaan tahtiinsa. Aluksi se nousi tyynylle etutassuillaan ja kampesi vähän ajan kuluttua kokonaan tyynylle. Hurjat tutinat käynnistyi, kun Aava seisoi tyynyllä. Täytyy myöntää, etten ollut ajatellut tyynyjen olevan niin tehokkaita. Siinä todella näki konkreettisesti miten lihaksisto, eri toten syvälihaksisto teki töitä. Taisin jäädä vähän koukkuun, kun ehdin jo ajatella sellaisen hankkimista.

Lopuksi tehtiin tassun antamista. Kouluttajan mukaan Aava oli niin PRO tavallisessa tassun tarjoamisessa, että päästiin suoraan siirtymään seuraavalle tasolle. Harjoiteltiin tassun nostamista eri tasoille ja sivuille. Kokeiltiin myös tassun antamista koiran seistessä. Siinä alkoi olla jo vähän haastetta Aavallekin. Vielä ennen tunnin loppumista tehtiin samoja venytyksiä, kuin alussa ja oli mielenkiintoista huomata, miten koira taipui ihan eri tavalla kuin tunnin alussa.

Kouluttajat kehoittivat tarkkailemaan koiran vointia samana iltana ja seuraavana päivänä. Jo kotiinpäästyä huomasin Aavan ontuvan oikeaa etujalkaansa. Pitkään aikaan Aava ei ollut tarvinnut kipulääkettä, mutta nyt sille sitä annoin yötä vasten. Kipulääke auttaa tehokkaasti, mikä on tietysti tosi hyvä juttu. Kipulääkkeen aiheuttamilta vatsavaivoiltakin vältyttiin. Tiistaina en enää huomannut oireita, joten en myöskään kokenut tarpeelliseksi antaa lääkettä. Tiistaina pidettiin "pakollinen" lepopäivä työpäiväni takia. Myöhemminkään ei oireita ole ilmaantunut, vaan Aava on palautunut hyvin treenistä.

Mielenkiinto koiran kehonhuoltoa kohtaan kasvaa koko ajan. Aiemmin myönnän olleeni enemmänkin vauhdin ja tekemisen ystävä ja unohtanut kehonhuollon omallakin kohdalla, mutta ajattelutapani alkaa vähitellen muuttua. Toki aiemminkin olen tiedostanut, että säännöllinen hieronta, fysioterapia ja osteopatia ym. ovat riittävän levon ohella tärkeä osa kokonaisuutta urheilevan koiran (ja ihmisen) kohdalla, mutta se, että asiaan voi vaikuttaa myös arkisessa elämässä on alkanut kiinnostaa entistä enemmän ja siihen myös kiinnittää nykyään huomiota herkemmin.

Kurssin edetessä raportoin huomioistani ja pyrin pitämään pientä treenipäiväkirjaa. Siten on helpompi itsekin pysyä kartalla etenemisestä ja vaikutuksista. Myös kouluttajan ja fyssarin on helpompi tarvittaessa muokata harjoituksia sopivimmiksi, kun on näyttää jotakin kättä pidempää.

Perjantai 13.

PALJON ONNEA OLKIAHON AAT!

 

Aamu oli hämärä ja syksyinen. Koiranpentuja odotettiin syntyviksi, mutta emokoiran edellisiltaisen käytöksen perusteella niitä ei kuitenkaan odoteltu seuravalle aamulle. Toisin kävi ja viimeinen koulupäivä ennen syyslomaa vaihtuikin kätilön töiksi. 

11 vuotta sitten, perjantaina 13. päivä, olin auttamassa maailmaan kuutta pientä jämtlanninpystykorvanpentua. Kolme pientä syntyi aamusta peräkkäin, minkä jälkeen emokoira lepäili ja keräsi voimia. Loput kolme syntyivät parin tunnin tauon jälkeen. 

Eräs innokas, silloin 12-vuotias, koiraharrastaja joutui huilailemaan kesken tapahtuman, sillä silloin hän kokikin koiran synnytyksen melko rajuksi tapahtumaksi. Minä siis. Kummallinen, huono olo pääsi iskemään, koska enhän aamun tohinassa ja jännityksessä ollut saanut syötyä mitään. Traumoja ei tapahtuneesta jäänyt, sillä olinhan siihen valmistautunut etukäteen lueskelemalla opuksia aiheesta ja rakentamalla pentulaatikon tulevia pieniä varten.

Pentue saatiin turvallisesti maailmaan ja emokoira hoiti niitä hienosti. Parin kuukauden ruljanssi pentujen kanssa oli hieno ja opettavainen kokemus. Joitain asioita opittiin kantapään kautta ja tiedot ja taidot ovat sen jälkeen karttuneet sen verran, että monen asian tekisin nykyään toisin. Silloin niitä pidettiin hyvinä tai edes keskinkertaisina ratkaisuina ja enhän vielä silloin tietenkään ollut päävastuussa kasvatuksesta. Innokkaasti mukana kaikessa touhussa vain. Ajat muuttuu...

Pennut saatiin kasvatettua pikkupennuista touhukkaiksi jämptinaluiksi ja annettiin ensimmäisiä eväitä niiden elämään. Olisin valmis kokemaan sen uudestaan milloin vain. Ja sainhan tuosta pentueesta itsellenikin omaksi ihanan Aksun, joka edelleen jaksaa innokkaasti päivystää ohikulkijoita tarhastaan.

Outoa ajatella, että siitä on jo 11 vuotta, vaikka toki paljon on tapahtunut tässä välissä. Aika ei vaan voi mennä näin nopeasti. Tuntuu, että vasta olin kirjoittamassa 10-vuotispostausta, mutta siitäkin on kulunut aikaa jo vuosi. Joka tapauksessa vuosi on taas vierähtänyt ja on aika toivottaa onnea.

Loppukesän kuulumisia

Ansaittu loma alkoi elokuun puolivälissä. Olipa sitä odotettukin. Tuntui, että koiriakaan en ehtinyt kesän aikana huomioida, koska aika on hurahtanut älytöntä vauhtia joko töissä tai maalipurkin ja -pensselin äärellä. Pienenä varoituksena, tämä postaus sisältää jälleen kerran paljon sekalaista asiaa, joten yrittäkää pysyä kärryillä.

Ennen lomaa olin päättänyt, että otan Aavan luokseni pidemmäksi aikaa. Himpun vajaan viikon se vietti kaupunkilaiskoiran elämää ja taas jälleen kerran totesin, ettei kerrostalo ole sen paikka. Muutaman kerran otin sen mukaani, kun kävin uudessa kodissa maalailemassa ja tyyppi ihan innoissaan päivysti takapihan terassilla. Voi sitä onnea! Muuten rentouduttiin, nautittiin metsälenkeistä ja Aava kerjäsi loputtomasti masurapsutuksia selällään makoillen.

Aavalla tuntuu olevan nyt ruokavalio ja lisät kohdillaan, sillä sekä vatsaoireet että ontuminen on jäänyt. Kipulääkettä se ei ole tarvinnut ensimmäisen kuurin jälkeen. Ensimmäisen kuukauden jälkeen vaihdoin nivelvalmistenappulat glukosamiini + MSM + kondroitiinisulfaatti -jauheeseen makunappuloiden tyyriyden vuoksi. Aava ei ole ollut moksiskaan vaihdosta ja jauhe menee nyt kerran päivässä ruoan mukana irvistelemättä. Kalaöljynkin se ottaa nätisti, tosin 4ml päivittäisannos on jaettu kahteen osaan, jotta vältyttäisiin mahahappojen kuplinnalta. Kokeilin varovasti antaa ruoan mukana koirille tarkoitettua lohimössöä ja hyvin maistui. Vähän kyllä arvelutti, että näinköhän Aavan maha alkaisi oireilla, mutta eipä näkynyt oireen oiretta.

Loman alkajaisiksi pääsin vetämään agilitykengät jalkaan toosiii pitkästä aikaa ja kävin treenaamassa ystävän australiankelpie Albertin kanssa. Ape on vajaa vuosikas vauhtipylly, taitava ja yhdessä tekemiseen motivoitunut. Oli todella siistiä treenata ns. vieraan koiran kanssa kuin omansa. Albert kulki hienosti kanssani eikä epäröinyt juuri lainkaan, kun kartturi ei ollutkaan oma mamma. Kentällä oli valmiina rata, jota ystäväni ja Albert olivat tehneet edellisviikon ohjatuissa treeneissä, joten teimme sitä samaa. Tehtiin rataa pienissä pätkissä, joista ensimmäisen teemana oli takaakiertoa ja pakkovalssia.

Minikoiraa ohjanneena vauhti ja linjat oli ihan eri luokkaa kuin mihin olen tottunut. Kuvittelin osaavani rytmittää vauhtia, mutta monesti sain todeta olevani ohjaamassa liian myöhään. Maksikokoinen koira ei myöskään käänny aivan yhtä näppärästi kuin minigöötti, ja sainkin halkoa hiuksiani, kun en osannut antaa koiralle riittävästi tilaa. Albert on lisäksi tottunut äänekkääseen ohjaukseen ja itse ohjaan taas melko hiljaisesti. Koira kyseli "mitämitämitäkerrokerrokerro" ja minä en osannut kertoa, kun oletin ohjaavani pientä, helposti kuumuvaa Aavaa, joka ei kestä(nyt) liikaa äänenkäyttöä radalla ja joka luki pääosin vain jalkojen liikettä ja rintakehän laseria. Treenit onnistuivat hyvin, molemmilla oli kivaa ja voi missä onnellisuuden fiiliksissä leijailin koko päivän. Rakkaudesta lajiin.

Treeneistä intoutuneena ilmoittauduin oman seuran kisoihin töihin, vaikkakaan talkoopisteille ei toistaiseksi ole sinänsä tarvetta. Tykkään kovasti osallistua tuollaisiin tapahtumiin, olipa kyse sitten kisoista kuin kisoista. On huippua olla osallisena tekemässä kisapäivää ja nautiskella kisafiiliksestä. Samalla karttuu kokemusta enemmän ja enemmän. Myös uusien kontaktien luominen ihmisiin syntyy kuin itsestään talkoillessa. Viikonloppu vierähti hujauksessa ja mulla oli tosi kivaa. Etenkin kolmosluokan koirakoita katsellessa ajattelin, että kyllä minäkin vielä joskus. Minä vielä joku päivä kisaan SM-tasolla. Siinäpä tavoitetta saavutettavaksi.

Kesän aikana minua pyydettiin pariin mätsäriin kehätoimitsijaksi ja menin toki, kun kalenteri näytti vapaata. Vaikka nykyään en ole viitsinyt omia koiria näyttelytouhuihin viedä, niin kehistely on tuonut motivaatiota kulkea niissä. Kehähommat on myös kivoja, muuten en kai niissä kävisikään. Silmä harjaantuu tarkastelemaan koiria ja on mukavaa omassa mielessä arvioida ja pohtia onko tuomarin kanssa samoilla linjoilla palkitsemisen ja sijoitusten suhteen. Omalla tavallaan pääsee mukaan fiilikseen ja pieni innostuksenkipinä omien koirien kanssa osallistumiseenkin tulee. No, ehkä joskus sitten... Tällä hetkellä nautin siitä, että saan olla järjestämässä näitä tapahtumia eikä ole poissuljettua, ettenkö joskus voisi osallistua koiran kanssa.

Syksy alkaa pian koittaa, sen myötä myös opintojen loppurutistus. Voi olla, että blogi hiljenee entisestään joksikin aikaa, mutta voi olla että ei...

Havaintoja

Kesä on hurahtanut lähes ohi hirveällä vauhdilla eikä perässä ole meinannut pysyä. Mitään kovin kummallista ei ole koirien kanssa tullut touhuttua, varsinkin Aava on viettänyt kesäänsä varsin rauhallisissa merkeissä. Pientä flegmaattisuutta on viime päivinä ollut havaittavissa, kun neitonen aloitti juoksunsa. Ja koska kesäsäät on olleet mitä on, niin myös se on aikaansaanut ahdistusta Aavassa. Peiton alla köllöttely on ollut paljon mukavampaa.

Noin puolitoista kuukautta on kulunut Aavan diagnoosista. Alkuvaiheessa tulehduskipulääkkeiden, öljyn ja nivelvalmisteiden yhtäaikainen käyttö ärsytti Aavan ruoansulatuskanavaa, aiheutti jonkin verran närästystä ja puklailuja. Alun tulehduskipulääkekuurin jälkeen Aava ei ole tarvinnut kipulääkettä ja vatsakin on sen myötä rauhoittunut. Tiedustelin eläinlääkäriklinikalta mahdollisuutta tarvittaessa antaa Antepsin-kuuri ja se on mahdollista, jos tarvetta ilmenee. Cartophen-pistossarjan Aava antoi hyvin pistää eikä siitä tullut sivuvaikutuksia. Myös nivelvalmistenappulat maistuvat hyvin, päivän odotetuin herkkuhetki. 

Mitään ihmeparantumista on turha näin nopeasti odotella ja on ollut vaikea arvioida onko aloitetulla hoidolla ollut mitään vaikutusta. Kivut eivät ainakaan ole olleet samanlaisia, kuin ennen diagnoosia, sillä ontumista tai jäykkyyttä ei ole ollut. Se toki lämmittää mieltä, mutta mistä silti voin varmasti tietää, etteikö koira kipuilisi. Olisi niin paljon helpompaa, jos se osaisi sen kertoa. Kivun tulkintaa on vaikeuttanut myös tuo aiemmin mainitsemani flegmaattisuus. Uskon sen johtuvan juoksuista, koska Aava on aina käyttäytynyt samalla tavalla juoksujen aikaan. Toki on tärkeää seurata, miten käytös muuttuu juoksujen loputtua.

Suurin muutos Aavan elämässä on ollut pallojen totaalipiilottaminen. Sekös on neitiä ärsyttänyt eikä se ymmärrä, että ulkona voi olla rauhallisestikin. Välillä se selkeästi etsiskelee palloa ja komentaa ihmisiä pelaamaan. Se ei kuitenkaan ole sallittua ja niinpä Aavankin on ollut tyytyminen muuhun puuhasteluun.  Se viihtyy ulkona eikä pidä yhtään siitä, että hänet jätetään sisälle ihmisten ollessa ulkona. Se haluaa olla siellä missä lauma. 

Hoidossa ollaan vasta hyvin alkuvaiheessa, mutta toivon todella, että hyvä hoitotaso saavutetaan näiden ensimmäisien kuukausien aikana ja Aavan elämä olisi kivutonta. Edelleen joudun nieleskelemään kyyneleitä asian puheeksi tullessa enkä kovin mielelläni asiasta puhuisi, tosin en mitään halua salatakaan. En vaan ole vielä päässyt sinuiksi asian kanssa ja siksi se tekee tosi kipeää. Tiedän, ettei asian vatvominen helpota oloani, mutta silti asia on pakko käsitellä. Kyllä tämä vielä helpottaa ja ajan kanssa haavatkin paranevat.

Rikki

Sydän on murskana. Itkettää ja ahdistaa. En saa henkeä. Sydäntä raastaa, kun ajatteleekin, miten kipeä rakas koira on. Tuntuu, että nyt viimeistään kaikki oli tässä. En pysty ajattelemaan järkevästi. Haluan auttaa, mutta ne keinot mitä on käytettävissä, onko ne riittäviä? Olen shokissa.

Aava sai maanantaina pelätyn, mutta toisaalta odotettavissa olleen diagnoosin. Aavalla on nivelrikkoa.

Vaikka se omalla tavalla oli odotettavissa, oli se aivan jäätävä shokki, kun sen eläinlääkärin suusta kuulin. Muistikuvat maanantailta ovat jokseenkin hatarat, mutta yritän saada kirjoitettua asiat ylös ihan itseänikin varten. Haluan puhua asiasta suoraan, silläkin uhalla, että kuraa tulisi lentämään niskaan. Aihe on minulle todella kipeä ja siitä puhuminen saa äänen värisemään ja kyyneleet kirpoamaan silmiin. Toivon, että joskus vielä helpottaa. Pahoittelut jo etukäteen siitä, että tämä tulee olemaan sekavaa, poukkoilevaa ja epäloogista tekstiä.

Varasin viime viikolla Aavalle lääkäriajan, koska se selkeästi oireili nyt jalkojaan enemmän kuin ennen. Viime kesänähän Aava ontui myös, luultavasti tätä samaa vaivaa, mutta tyhmänä luulin sen johtuvan vain todella jumissa olevista lihaksista. Hieronnallahan se tilanne laukesi silloin. Maanantaille saatiin siis aika lääkäriin ja olin varannut koko vapaapäiväni sille, koska en kyennyt tekemään mitään muuta. Olin mielessäni maalaillut kauhukuvat järkyttävästä tilanteesta luustossa ja siitä, ettei Aava enää heräisikään rauhoituksen jälkeen. Pelotti aivan hirveästi. Pelkäsin, että joudun tekemään liian suuren päätöksen siihen varautumatta ja liian aikaisin. Halusin kuitenkin saada mielenrauhan ja nähdä, mikä luuston tilanne on.

Aavakin jännitti lääkärikäyntiä tapansa mukaan. Pöydällä se oli kankeana, mutta ei tutkittaessa aristanut muita kuin oikeaa etujalkaansa, jota siis on viime aikoina ontunutkin. Se rauhoitettiin ja sain olla mukana, kunnes Aava nukahti. Itku pääsi jo katsellessa nukahtavaa rakasta. Entä jos se ei herääkään? Ammattitaitoinen henkilökunta ohjeisti mitä tuleman pitää, vaikka tietoa näistä asioista ihmispuolelta jonkin verran onkin, ja luottavaisin mielin pystyin jättämään Aavan kuvattavaksi ja lähdin itse siksi aikaa asioille. Palattuani lääkäri näytti kuvat ja kertoi mitä niissä näkyy. Pahimmat nivelrikkomuutokset ovat molemmissa lonkissa sekä oikeassa kyynärnivelessä. Maallikkonakin pystyin ne selkeästi röntgenkuvista erottamaan. Myös olkanivelissä ja vasemmassa kyynäressä oli pieniä muutoksia. Selkä sentään oli puhdas ja terve.

Runsaiden ohjeiden, lääkkeiden ja nivelvalmisteiden kanssa pääsimme kotiutumaan. Jollain tavalla kai tiedostin olevani shokkitilassa, kun jankutin mielessäni kerta toisensa jälkeen itselleni, että kuuntele nyt mitä ne sanoo. Silti en muista kaikkea. Onneksi tärkeimmät ohjeet saatiin myös kirjallisena. Kotiin päästyä ja kannettuani Aavan sisälle, romahdin totaalisesti eteisen lattialle, Aava tiukasti sylissä rintaani vasten. Panikoin ja itkin. Maanantai-ilta meni sumussa ja anestesia-aineet vaikuttivat Aavassakin koko illan. Vasta tiistaina oltiin molemmat jo vähän paremmin kartalla tilanteesta, vaikkakin töissä piti tosissaan skarpata ja tauolla käydä vessassa tirauttamassa parit kyyneleet. 

Aavalla alkoi loppuelämän kestävä nivelvalmisteen päivittäinen käyttö, öljy tukemaan nivelten toimintaa sekä tarvittava kipulääkitys. Nivelvalmiste on makutabletin muodossa, joka annetaan kerran päivässä. Se menee mukisematta kitusiin. Vertailtuani eri öljy-valmisteita päädyin testaamaan Nutrolinin Senioria Aavalle, vaikka sitä suositellaankin yli 8-vuotiaille koirille. Jonkin verran sitä on lukemani perusteella aloitettu nuoremmillekin koirille ja siten valintani kohdistui siihen. Kipulääkkeet menevät juustokääröön piilotettuna helposti ja parissa päivässä alkoivat helpottaa kipua. Aavan vointi parani silminnähden. Töistä kotiin tullessa se vetää sellaiset tsembalot, ettei ole hetkeen aikaan nähty. Onnellinen hauva. Lenkilläkin se liikkuu paremmin eikä kieltäydy kipittämästä ylä- tai alamäkiä, mitä se teki jonkin verran aiemmin.

Lisäksi Aavalle aloitettiin ensimmäisen kuukauden ajaksi Cartophen pistoshoito. Sen tarkoituksena on lievittää nivelrikon aiheuttamia oireita. Pistos annetaan neljä kertaa viikon välein, joista ensimmäisen Aava sai klinikalla. Pistämistekniikka näytettiin siellä ja jatkossa seuraavat annokset voin pistää itse. Onneksi on kokemusta pistämisestä ihmispuolelta. Veikkaan, että silti saattaa pikkuisen kirpaista pistää omaa lemmikkiä. 

Lihaskunnon ylläpito on tärkeää nivelrikosta kärsivällä koiralla ja niinpä Aavakin sai ohjeet liikkumiseen. Liikuntaohjeet eivät tulleet itselleni mitenkään uutena, koska jonkin verran olen aiheeseen perehtynyt aiemmin. Nivelongelmista kärsiville suositellaan liikuntaa, jotta nivelet eivät jäykistyisi, mutta liikunnan tulisi olla kevyttä ja niveliä rasittamatonta. Siksi esimerkiksi uinti on erittäin suositeltavaa. Mutta viepäs Aava uimaan. Neiti, joka haistaa jo kodin eteisestä vesisateen eikä suostu lähtemään ulos varpaita kastelemaan. En halua, että Aavalla on ahdistava olo, kun yritän kuntouttaa sitä. Keksimme siis jotakin muuta ja vältämme turhaa rasitusta. Pallot on nyt lopullisesti piilotettu. Kotikotona, missä Aava suurimmaksi osaksi asustaa, se kirmailee entiseen hurjaan malliin eikä tunnu tajuavan, että se sellainen tekee kipeäksi. Siispä ulkona vapaana olemista on rauhoitettava jollakin konstilla radikaalisti.

Toivottavasti tämä tuska alkaa helpottaa ajan kanssa ja hoitokeinot purevat. Kannan varmasti lopun elämääni syyllisyyttä tästä tilanteesta ja Aavalle tyhmyyttäni aiheuttamasta kivusta. Tiedän, ettei syyllisten etsiminen auta tilanteessa yhtään mitään. Enkä haluakaan etsiä syyllisiä, koska yksittäistä tähän johtanutta asiaa ei luultavasti ole, vaan se on monen syyn summa. Silti joudun tekemään töitä, etten syyttäisi itseäni. Aivan järkyttävän tuskaista, että omien valintojeni takia Aava on joutunut kärsimään. Miksi olen ollut näin typerä? Miksi en huomannut kipua riittävän ajoissa? Miksi jatkoin fyysisesti raskaan lajin harrastamista tiedostaen luuston rakenteelliset heikkoudet? Itsekkyyttänikö? Miksi, oi miksi? Tilanne olisi kai periaatteessa voinut kehittyä, vaikka Aava olisi maannut koko ikänsä sohvalla selällään suurin piirtein ilman minkäänlaisia aktiviteetteja. En silti voi mitään sille, että olen syyllisyys harrastamisesta kalvaa mieltäni. Olen vienyt koiraa agiliitämään tuntiessani itse vetoa kentille, mutten ajatellut kuitenkaan riittävästi miltä Aavasta mahtaa tuntua. Onkohan se ollut kovin kipeä treenatessa ja kisatessa? Tästäkö kaikki ongelmat johtuivatkin? Ärsyttää ja inhottaa! Miten olen voinut toimia tällä tavalla? Anteeksi. En tarkoittanut mitään pahaa.

Lisäksi olen miettinyt, että miksi Aavan elämässä on sattunut näin paljon kaikkea harmillista. Mitä pahaa se on tehnyt ansaitakseen kaiken tämän? Minkä takia Aava? Raskas taakka pienellä kannettavanaan. Meidän rakas, sitkeä taistelija. Elämäni koira.

Koirahierontaa oppimassa

Onnellinen koira

Reilu viikko sitten viikonloppuna kävin opiskelemassa koiran kotihierontaa. Kurssin vetäjänä oli Aavan vakiohieroja. Aava oli tietysti mukana ja nautti saamaastaan lihaskäsittelystä. Kurssille osallistui meidän lisäksi 5 muuta koirakkoa.

Kurssi alkoi parituntisella teoriaosuudella. Sen aikana kahlattiin läpi perusteita hieronnalle (miksi hierotaan ym.), opiskeltiin koiran anatomiaa lihaksiston ja luuston osalta sekä opeteltiin ja harjoiteltiin hierontaotteet. Hieronnan perusperiaatteet ovat itselleni tuttuja, mutta koskaan kertaus ei ole pahitteeksi. Anatomiaosuutta odotin erityisellä mielenkiinnolla, sillä anatomia, olipa kyse ihmisestä tai eläimestä, on minusta tosi kiinnostavaa ja vie mukanaan. Sellainen yksi lempparijuttu.

Ennen oppien kokeilemista käytännössä, käytiin läpi hierontaotteet. Hierontaotteet tuntuivat teoriassa helpoilta ja testatessa niitä parin kanssa, ne sujuivat mielestäni ok. Mutta aloittaessani koiran käsittelyä, tuntui se jotenkin haasteelliselta. Ehkä jännitin, kun en ollut aivan varma mitä olen tekemässä, vaikka vetäjä oli opastamassa. En muuten jostain syystä ollut koskaan aiemmin tullut ajatelleeksi, että pelkkä silittely on periaatteessa hierontaa. Nyt se tuntuu ihan loogiselta.

Aava rauhoittui käsittelyyn mielestäni paremmin, kuin mitä hierojan hierottavana, vaikkakin häiriötekijöitä oli suuressa hallissa enemmän. Mihinkään täydelliseen nollatilaan se ei rentoutunut, vaan herkästi reagoi esimerkiksi muiden koirien ääniin ja oven kolahteluun. Myös kireitä kohtia hierottaessa se reagoi muun muassa asentoa vaihtamalla ja käsiä nuolemalla. Hierominen tuntui itsestäni mukavalta, kun alkuun oli päässyt. Tuntui hyvältä, että pystyn itse jotenkin auttamaan jumissa olevaa koiraa ja oli myös mahtavaa nähdä, miten koira nautti käsittelystä.

Olin odottanut kurssin järjestämistä jo jonkin aikaa. Käsillä tekeminen on minulle tärkeää ja halusin oppia, miten voin hyödyntää omia näppejäni koiran kanssa. Tietenkään en lyhyen kurssin jälkeen ole ammattilainen ja pahimmat jumit me hierotetaan edelleen ihan oikealla ammattilaisella. Silti on siistiä, että perusteet on takataskussa ja niitä voi hyödyntää koiran olon helpottamiseen. Vaatii kovasti harjoittelua, että varmuus hierontaan löytyy ja sen vuoksi olen nyt alkuun tyytynyt hieromaan Aavaa vain hyvin hyvin kevyesti. Itseasiassa en edes ole varsinaisesti sitä hieronut kurssin jälkeen. Sivelyjä olen jonkin verran tehnyt, mutta muuten olen vain lämpöhoitoa antanut jumisille alueille. 

Kuten sananlasku kuuluu, harjoitus tekee mestarin.

Onko koirani tosiaan vammainen?

Nyt kun kotona taas ollaan, niin pitäähän sitä itselleen jotakin virikettä vapaapäiville suunnitella. Viime viikonlopulle olin suunnitellut molemmille päiville ohjelmaa koiramaisissa merkeissä. Ensiksi lauantaina olin kuuntelemassa S. Mujusen luentoa koiran rakenteesta. Tässä hieman ajatuksiani luennon annista.

Luento oli mielenkiintoinen, ajatuksia herättelevä, ehkä hieman ärsyttäväkin. Jotkin asiat pääsivät luikahtamaan ihon alle ja sekös harmitti suunnattomasti. Luennoitsija varoitteli jo luennon alussa, että esille voi tulla asioita, jotka ärsyttävät. En missään nimessä sano, että luento olisi ollut huono, päinvastoin. Sain paljon uutta ajateltavaa ja uusia näkökulmia asioihin, mutta pienen purkautumisen se vaatii. En ala referoimaan luennon oppeja tänne, mutta joitakin mieleeni pyörimään jääneitä asioita haluan kirjoittaa auki. Jospa se helpottaisi.

Minulla on koira, joka on rodultaan länsigöötanmaanpystykorva. Kondrodystrofinen eli matalaraajainen rotu ja tällä kyseisellä yksilöllä vieläpä töpöhäntä. Tai oikeammin koira on hännätön. Koirallani on siis kehityshäiriö(itä). Tämän olen tiedostanut aiemminkin, mutta luennolla asia esitettiin mielestäni todella kärjistetysti. Rakenteeltaan peruskoirasta näin paljon poikkeavat koirat ovat vammaisia. Anteeksi mitä? Olen todella herkkä kaikelle tällaiselle ja tämänkaltaiset asiat jäävät helposti mieleeni pyörimään ja saavat savun nousemaan korvistani. Tuntui todella ikävältä kuulla tuollainen kommentti, vaikka tiedostan täysin, että koiran jalostuksen lähtökohtana on susi. En ole koskaan ajatellut, että Aava olisi jotenkin erityisen poikkeava saatika vammainen. Olen ajatellut, että se on koira, jolla on lyhyet jalat. Niinhän se onkin. Minun rakas koirani!

Tuon luennon jälkeen ajattelin, että pitääkö minun tosiaan rueta miettimään itselleni, jotain "normaalimpaa" rotua. Mietin, mikä olisi sellainen minulle sopiva rotu. Mietin, mietin, mietin. En keksinyt. Aiemminkin tosin olen miettinyt, että jos joku toinen rotu tulisi, niin mikä se olisi. Vielä en ole mihinkään lopputulemaan päässyt. On monia kivoja rotuja, mutta mikään ei ole vielä mennyt göötin ohi. Reilun seitsemän vuoden aikana tuo rotu on porautunut sydämeeni niin tiukasti, että ilman en pystyisi elämään. Länsigöötanmaanpystykorva on minun rotuni.

Hännättömyys aiheuttaa tietämättömissä runsaasti kysymyksiä. "Eikö sillä ole häntää?" "Kasvaako sille joskus häntä?" "Onko se typistetty? Sehän on kiellettyä!" ovat tulleet hyvin tutuiksi. "Juu, ei ole häntää. Se on luonnontöpö. Sillä ei ole koskaan ollut häntää eikä tule koskaan olemaan. Töpöhäntäisyys on rodun ominaisuus."
Töpöhäntäisyyden aiheuttaa T-Box-mutaatio. Geenin koira saa jommalta kummalta vanhemmaltaan ja geenin saanut koira on aina töpöhäntäinen. Töpöhäntäinen, elävä koira on aina heterotsygootti. T-Box-mutaatio homotsygoottisena on letaali ja aiheuttaa yleensä koiran kuoleman jo varhaisessa sikiövaiheessa. Joskus koirat syntyvät, mutta niillä on vaikeita kehityshäiriöitä. Sen vuoksi töpö-töpö-yhdistelmät jalostuksessa ovat kiellettyjä. (Kennelliitto.) Minusta luonnontöpöhäntäisyys on hauska rodunominaisuus, vaikka se onkin mutaation aikaan saamaa. Itse olen jo niin tottunut hännättömään koiraan, että minusta olisi outoa, jos sille yhtäkkiä ilmestyisi täyspitkä häntä. Hännän pituudella ei itselleni ole juurikaan merkitystä. Kaikki hännättömän ja pitkähäntäisen välillä on minulle normaalia eivätkä aiheuta minussa kummastelua, saati ajatuksia siitä, että koira olisi sen vuoksi jotenkin vammainen.

Luennolla tuli esiin, että hännätöntä koiraa on vaikeaa lukea. En allekirjoita. En, vaikka kuka sanoisi mitä. Ainakaan meidän hännättömän koiran lukemisessa ei ole mitään ongelmia. Aava ei heiluta pyllyä ikään kuin yrittäisi heiluttaa häntäänsä. Jotkut koirat ilmeisesti sitä tekevät. Aava ilmehtii ja viestii silmillään sekä korvillaan. Tiedän vain katsomalla sitä silmiin, mitä on neidillä mielessä. Nykyään muita koiria nähdessä en edes kiinnitä huomiota häntään, vaan luen koiraa ilmeiden ja eleiden perusteella. Minusta hännättömänkin koiran lukeminen on helppoa.

Vaikka en olekaan kasvattaja, on göötti mielestäni rakenteeltaan kondrodystrofisista roduista terveimmästä päästä. Tällaisessä käsityksessä minä olen, vaikkakaan en muihin kondrodystrofisiin rotuihin ole juurikaan, ulkonäköä enempää, perehtynyt. Nämä siis perustuvat täysin omiin käsityksiini ja mielipiteisiini. Göötin raajoissa on pituutta verrattuna mm. corgiin tai mäyräkoiraan. Rotumääritelmässä määritellään, ettei maan ja rintakehän syvimmän välinen etäisyys saa olla vähempää kuin 1/3 säkäkorkeudesta (Länsigöötanmaanpystykorvat ry). Maavaraa on siis reilusti. Kropan rakenne ei ole raskas vaan mielestäni sopusuhtainen, yksilöstä riippuen tietysti. Aava on rotunsa edustajaksi hyvin sirorakenteinen. Sillä on muun muassa kevyt etuosa, se saisi olla hitusen korkeampi ja kokonaisuudessaan massavampi, muttei kuitenkaan liian raskas. Olen kuitenkin sitä mieltä, että Aavan luuston kuntoon nähden sen rakenteen keveys on vain eduksi.

Aasin siltana päästäänkin gööttien luuston terveyteen. Kondrodystrofisuus altistaa luuston kehityshäiriöille. Aavallahan lonkat on D/D ja kyynäret 1/1. Sen selkä on kuvattu epävirallisesti terveeksi, silloin Kennelliitto ei vielä lausunut gööttien selkiä. Tämän perusteella joku voisi väittää, että kondrodystrofisuus sen on aikaan saanut. Tilastollisesti gööteissä (2010-2017 syntyneet) on prosentuaalisesti eniten B-lonkkaisia koiria. Kyynäret puolestaan ovat terveet (0/0) 81 % tutkituista koirista. Selän osalta tilastoja on vain spondyloosista ja 98 % koirista on sen osalta terveitä. Gööteiltä lausutaan myös välimuotoinen lanne-ristinikama (LTV) ja nikamien epämuotoisuus (VA) sekä uusimpana kalkkeutuneet välilevyt (IDD). (KoiraNet-jalostustietojärjestelmä.) 

Gööteilläkin on omat ongelmansa, mutta väittäisin sen silti olevan suhteellisen terve rotu. Göötit kantavat rasitteenaan niille tyypillistä retinopatiaa (J175), jonka tutkimiseen on onneksi ottauduttu hyvin. Tuskin on rotua, jolla ei mitään ongelmia olisi. Gööteillä selän pituus suhteessa raajojen mataluuteen altistaa myös selkävaivoille, mutta käsitykseni mukaan gööteillä niitä on vähän. Gööttien selkiä on kuvattu tähän mennessä aika vähän, koska rotuyhdistys ei vielä käsitykseni mukaan vaadi selkälausuntoa jalostukseen käytettäviltä koirilta. Koko ajan selkiä kuvataan enemmän ja parempaan suuntaan ollaan menossa.

Pelkkä rakenne ei tietenkään sanele kaikkea, vaan myös koiran muulla terveydellä ja hyvällä luonteella on itselleni todella paljon painoarvoa. Göötti rotuna on säilynyt vuosikymmeniä hyvin samantyyppisenä. Niin kauan kun sen kasvatuksessa pyritään säilyttämään alkukantaisuus ja rotutyyppi samankaltaisena eikä terveydestä ja luonteesta tingitä, niin kauan minulla on göötti. Minusta tässä ollaan juuri oikealla tiellä gööttien jalostuksen kannalta. Hyvä niin. Kukaan ei ole kuitenkaan sanonut, etteikö toinen rotu, mahdollisesti sen löydyttyä voisi astua kuvioihin, mutta göötti on ja pysyy.

Minun mielestäni göötti ei todellakaan ole vammainen rotu! Sillä on vain rodulle tyypillisiä erityisiä ominaisuuksia.
Pieni, suuri koira!