Aikaa on kulunut jo viisi vuotta päivästä, joka oli yksi elämäni raastavimmista. Muutama päivä aiemmin Aava oli alkanut yhtäkkiä oireilla mahaansa ja ruoka ei ollut maistunut. Suolitukosta epäiltiin ja aluksi hoidettiinkin tuloksetta. Edellisiltana Aavan vointi huononi ja oli pakko lähteä kiikuttamaan sitä päivystävälle eläinklinikalle. Uutiset oli musertavat; luunpala oli takertunut ruokatorven ja mahalaukun väliseen sfinkteriin ja vaihtoehtoina tarjottiin eutanasiaa tai hyvin vaikeaa leikkausta eläinsairaalassa satojen kilometrien päässä.
Päivystävä eläinlääkäri kuitenkin lupasi seuraavana aamuna konsultoida toista klinikkaa samalta paikkakunnalta.
Röntgenkuvien perusteella toinen klinikka oli valmis yrittämään leikkausta ja pitkältä ajomatkalta, jota Aava ei välttämättä olisi edes kestänyt, vältyttiin. Aava toiselle klinikalle ja puhelua odottamaan. Riski ruokatorven kuolioitumiseen oli olemassa luun oltua siellä jo useamman päivän ajan. Meille ei luvattu yhtään mitään.
Leikkaus tehtiin ja luunpala poistettiin. Ruokatorvi ei ollut kuoliossa. Silti edelleenkään takeita toipumisesta ei annettu ja komplikaatioiden riski oli tietysti olemassa. Kotiuduttiin parin sivun hoito-ohjeiden ja lääkesäkin kanssa. Päivä kerrallaan toivuttiin ja parannuttiin.
Viisi vuotta sitten olin yhtäkkiä joutunut sen tosiasian eteen, että loppu voisi olla lähellä. Sitä ei oltu kuitenkaan meidän kohdalla silloin vielä tarkoitettu ja Aava sai jatkaa elämäänsä. Paljon on tehty, koettu ja nähty sen jälkeen. Sellaisiakin asioita, joita en olisi uskonut tapahtuvan. Onnettomuus ja leikkaus jätti jälkensä, jotka edelleen vielä nykyäänkin ajoittain muistuttavat itsestään. Muutamia asioita huomioimalla
ne saadaan melko hyvin pidettyä kurissa ja Aava pystyy elämään lähes
samanlaista elämää kuin ennen onnettomuutta. Onni oli meillä matkassa silloin ja toivottavasti yhteisiä, onnellisia päiviä olisi vielä rutkasti jäljellä.
