Ansaittu loma alkoi elokuun puolivälissä. Olipa sitä odotettukin. Tuntui, että koiriakaan en ehtinyt kesän aikana huomioida, koska aika on hurahtanut älytöntä vauhtia joko töissä tai maalipurkin ja -pensselin äärellä. Pienenä varoituksena, tämä postaus sisältää jälleen kerran paljon sekalaista asiaa, joten yrittäkää pysyä kärryillä.
Ennen lomaa olin päättänyt, että otan Aavan luokseni pidemmäksi aikaa. Himpun vajaan viikon se vietti kaupunkilaiskoiran elämää ja taas jälleen kerran totesin, ettei kerrostalo ole sen paikka. Muutaman kerran otin sen mukaani, kun kävin uudessa kodissa maalailemassa ja tyyppi ihan innoissaan päivysti takapihan terassilla. Voi sitä onnea! Muuten rentouduttiin, nautittiin metsälenkeistä ja Aava kerjäsi loputtomasti masurapsutuksia selällään makoillen.
Aavalla tuntuu olevan nyt ruokavalio ja lisät kohdillaan, sillä sekä vatsaoireet että ontuminen on jäänyt. Kipulääkettä se ei ole tarvinnut ensimmäisen kuurin jälkeen. Ensimmäisen kuukauden jälkeen vaihdoin nivelvalmistenappulat glukosamiini + MSM + kondroitiinisulfaatti -jauheeseen makunappuloiden tyyriyden vuoksi. Aava ei ole ollut moksiskaan vaihdosta ja jauhe menee nyt kerran päivässä ruoan mukana irvistelemättä. Kalaöljynkin se ottaa nätisti, tosin 4ml päivittäisannos on jaettu kahteen osaan, jotta vältyttäisiin mahahappojen kuplinnalta. Kokeilin varovasti antaa ruoan mukana koirille tarkoitettua lohimössöä ja hyvin maistui. Vähän kyllä arvelutti, että näinköhän Aavan maha alkaisi oireilla, mutta eipä näkynyt oireen oiretta.
Loman alkajaisiksi pääsin vetämään agilitykengät jalkaan toosiii pitkästä aikaa ja kävin treenaamassa ystävän australiankelpie Albertin kanssa. Ape on vajaa vuosikas vauhtipylly, taitava ja yhdessä tekemiseen motivoitunut. Oli todella siistiä treenata ns. vieraan koiran kanssa kuin omansa. Albert kulki hienosti kanssani eikä epäröinyt juuri lainkaan, kun kartturi ei ollutkaan oma mamma. Kentällä oli valmiina rata, jota ystäväni ja Albert olivat tehneet edellisviikon ohjatuissa treeneissä, joten teimme sitä samaa. Tehtiin rataa pienissä pätkissä, joista ensimmäisen teemana oli takaakiertoa ja pakkovalssia.
Minikoiraa ohjanneena vauhti ja linjat oli ihan eri luokkaa kuin mihin olen tottunut. Kuvittelin osaavani rytmittää vauhtia, mutta monesti sain todeta olevani ohjaamassa liian myöhään. Maksikokoinen koira ei myöskään käänny aivan yhtä näppärästi kuin minigöötti, ja sainkin halkoa hiuksiani, kun en osannut antaa koiralle riittävästi tilaa. Albert on lisäksi tottunut äänekkääseen ohjaukseen ja itse ohjaan taas melko hiljaisesti. Koira kyseli "mitämitämitäkerrokerrokerro" ja minä en osannut kertoa, kun oletin ohjaavani pientä, helposti kuumuvaa Aavaa, joka ei kestä(nyt) liikaa äänenkäyttöä radalla ja joka luki pääosin vain jalkojen liikettä ja rintakehän laseria. Treenit onnistuivat hyvin, molemmilla oli kivaa ja voi missä onnellisuuden fiiliksissä leijailin koko päivän. Rakkaudesta lajiin.
Treeneistä intoutuneena ilmoittauduin oman seuran kisoihin töihin, vaikkakaan talkoopisteille ei toistaiseksi ole sinänsä tarvetta. Tykkään kovasti osallistua tuollaisiin tapahtumiin, olipa kyse sitten kisoista kuin kisoista. On huippua olla osallisena tekemässä kisapäivää ja nautiskella kisafiiliksestä. Samalla karttuu kokemusta enemmän ja enemmän. Myös uusien kontaktien luominen ihmisiin syntyy kuin itsestään talkoillessa. Viikonloppu vierähti hujauksessa ja mulla oli tosi kivaa. Etenkin kolmosluokan koirakoita katsellessa ajattelin, että kyllä minäkin vielä joskus. Minä vielä joku päivä kisaan SM-tasolla. Siinäpä tavoitetta saavutettavaksi.
Kesän aikana minua pyydettiin pariin mätsäriin kehätoimitsijaksi ja menin toki, kun kalenteri näytti vapaata. Vaikka nykyään en ole viitsinyt omia koiria näyttelytouhuihin viedä, niin kehistely on tuonut motivaatiota kulkea niissä. Kehähommat on myös kivoja, muuten en kai niissä kävisikään. Silmä harjaantuu tarkastelemaan koiria ja on mukavaa omassa mielessä arvioida ja pohtia onko tuomarin kanssa samoilla linjoilla palkitsemisen ja sijoitusten suhteen. Omalla tavallaan pääsee mukaan fiilikseen ja pieni innostuksenkipinä omien koirien kanssa osallistumiseenkin tulee. No, ehkä joskus sitten... Tällä hetkellä nautin siitä, että saan olla järjestämässä näitä tapahtumia eikä ole poissuljettua, ettenkö joskus voisi osallistua koiran kanssa.
Syksy alkaa pian koittaa, sen myötä myös opintojen loppurutistus. Voi olla, että blogi hiljenee entisestään joksikin aikaa, mutta voi olla että ei...
