Näinpä on vuosi hurahtanut siitä, kun Aava nielaisi luunpalan kohtalokkaasti. Onni onnettomuudesta siitä selvittiin, vaikkei alkuun toivoa juuri annettukaan.
Tarkalleen vuosi sitten en vielä (eikä kukaan muukaan) ollut kartalla tilanteen vakavuudesta. Se selvisi vasta parin päivän päästä, jolloin voipuneelle rakkaalle olisi päivystävässä eläinlääkäriklinikassa tarjottu viimeistä piikkiä. Siihen emme suostuneet, sillä rakkaus oli rahaa tärkeämpää ja halusimme kokeilla kaikki mahdolliset keinot Aavan pelastamiseksi.
Se selvisi ja elää taas normaalia göötinelämää aivan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
En vuosi sitten, itkiessäni Aavan kohtaloa, olisi uskonut, että vielä koittaa se päivä, jolloin me treenataan agilityä aivan kuten ennen. Tai ylipäätään tehdään mitään yhdessä! Mutta meidän yhteinen aika ei ollutkaan vielä täynnä. Toivonkin, että sitä jatkuisi vielä pitkän pitkän aikaa.
Vuosipäivän merkeissä tytöt olivat pistäneet ranttaliksi ja aikoivat muuttaa ulkoavaruuteen...
 |
| © J.K. |
