13.10.2006 näki päivän valon Olkiahon-kennelin A-pentue. Tänään siitä on kulunut kymmenen vuotta. Muistan päivän tapahtumat kuin eilispäivän ja haikeudella mietin, ettei kymmenen vuotta ole mitenkään voinut kulua näin nopeasti. Mitä vanhemmaksi itse tulee, sitä nopeammin aikakin tuntuu menevän...
Kotikotona tarhassaan porskuttaa Aksu hyvissä voimissa, samat vanhat kujeet mielessään. Metsällä tämä harmaa poikamies ei ole käynyt, koska tyttöjen ja pienriistan hajut houkuttelevat hirviä enemmän. Jokuko hemmotellut pilalle? Ehei tietenkään...
Syyskuun puolivälissä käytin Aavan hammashuollossa, sillä suu oli mennyt hirveään kuntoon. Hammaskiveä kertyy turvotetun ruoan syömisestä eikä luonnollinen puhdistaminen onnistu, kun luut ovat pannassa. Lisäksi P4 oikealta oli lohjennut ytimeen asti ja se poistettiin.
Loistopalvelua saimme jälleen luottoklinikaltamme. Torstaina käytin Aavan tarkastuksessa ja toimenpideaika saatiin jo seuraavalle päivälle. Eläinlääkäri selitti taitavasti ja ymmärrettävästi maallikolle mitä tuleman pitää, joten luottavaisin mielin jätin Aavan heidän käsiinsä.
Aavan aika oli puoliltapäivin, mutta koska koulu sotki suunnitelmia, vein Aavan jo heti aamusta klinikalle ja koulun jälkeen hain tokkuraisen pikkupotilaan.
Toimenpiteen jälkeinen ilta meni anestesiatokkurasta toipuessa, mutta jo seuraavana päivänä Aava alkoi olla oma itsensä. Mukaan klinikalta Aava sai antibiootti- ja tulehduskipulääkekuurin, jotka menivät kuin huomaamatta juustokääröjen sisässä. Suu oli ymmärrettävästi kipeä muutaman päivän ajan, mutta parantui hyvin. Sulavat ompeleet irtosivat eikä apuja irtoamiseen tarvittu.
Voe kaaheeta! Kiirettä on sen verran pitäny, että muutama postaus on jääny luonnoksiin pyörimään ja odottamaan julkaisua.
Sunnuntaina 11.9. kaasuteltiin Varkauteen, jossa odotti kaksi tuomariharjoittelija Laura Mätön rataa. Kakkosia oli ilmottu yhteensä vain 4, joista kolme minejä. Tuomarit toivottivat runsaslukuisen kisailijaväen tervetulleeksi pilke silmäkulmassa.
Arvoin pitkään ilmottautua vaiko ei. Kakkosiin noustua kisainto on kadonnut johonkin syvään kivenkoloon, koska tavoitteita kisaamisen suhteen ei periaatteessa enää ole. Muutenkin olen ollut kiireinen enkä ole kaivannut kisatilanteessa tulevaa jännitystä elämääni, vaikka se niin kutkuttavaa onkin.
Ekana oli hyppyrata, joka oli simppeli eikä kikkailuja vaadittu. Aava kulki vähän hitaasti edellispäivän riehuttuaan 10-viikkoisen pennun kanssa. Itselle oli puhjennut flunssa enkä saanut puristettua itsestäni vauhtia vaikka kuinka yritin. Kepeillä olin ohjaamassa myöhässä ja Aava ajatui kakkosväliin. Maaliin vitosella ja hurjalla yliajalla. Sijoituttiin toisiksi, koska hyppyradalla oli vain 2 osallistujaa, molemmat gööttejä!
Aksaradalla Aava loikkasi puomin alastulon, vaikka treeneissä näyttikin hienoa osaamistaan juoksupuomista. Keppien jälkeen osoitti rintamasuuntani hypylle, vaikka määränä oli mennä putkeen. Siitäpä hylky siis. Ja ettei kontaktiosaamisella päästä kehumaan, Aava teki aivan kauhean lentokeinun, josta itsekin hämmennyin enkä tajunnut ottaa sitä uudestaan. Aan se näytti juoksevan mallikkaasti alas asti.
Vaikka radat ei kaunista katseltavaa olekaan, oli ihana, kun virheistä ja muista huolimatta ei ärsyttänyt. Meillä oli mukava kisapäivä ja se on tärkeintä. Vuodenvaihde lähenee hurjaa vauhtia, joten nautitaan nyt näistä hetkistä treenaten ilman tavoitteita...
