Hätä alkaa olla kova. Avonaisesta ikkunasta nuuhkaisen raikasta kesäilmaa ja totean, nyt on aika lähteä. Vinkaisen merkiksi emännälleni. Hän tajuaa merkkini ja alkaa pukea. Istun ja odotan ovella. Ovi aukeaa ja pinkaisen riemuissani hihnan verran rappukäytävään emäntäni tullessa perässä. Alaovella olen vielä riemuissani, mutta tajuan tilanteen vasta päästessäni ulos. Vesisade.
Lähden inhosta huolimatta tepsuttamaan, sillä hädälleni on tehtävä jotain. Sisälle kun ei saa tehdä. Sade vain yltyy, mutta yritän olla ajattelematta sitä. Lirautan pikapisut puunjuurelle. Katson tilanteen olevan sen verta vakava, että on parempi kääntyä takaisin kotiin. Parinsadan metrin matka ulko-ovelle tuntuu pitkältä.
Kotiinpäin tepsuttaessa tuskaani lisää kovan tuulen voimasta lisääntyvä sade. Korvat luimussa, silmät sirillään painelen menemään. Vihdoin sisälle päästyä huokaisen. Nuolaisen tassuni kuivaksi ja ravistan ylimääräiset vedet. Ravistan vielä toisen ja kolmannenkin kerran. Sitten lähden kohti ihanaa mattoa, johon voin pyyhkiä ja kuivata itseni. Voi tätä riemua.
Lopuksi käyn nukkumaan pienenpienelle sykkyrälle omalle tyynylleni eteiseen. Huh, olipa seikkailu.
 | ||||||
| En muute varmaa lähe enää ulos |
Seuraavan uloslähdön aikaan vilkaisen emäntääni silmiin. Hän vannottaa, että sää on jo parempi. Kuulemma aurinkokin paistaa. Jotta varmistuisin asiasta, nuuhkaisen ulko-oven katoksen alla ilmaa. Mielestäni ilma on vielä liian kostea.
Emäntäni saa houkuteltua minut liikkeelle. Samaan aikaan muistan hätäni. Totean, että sää alkaa kuitenkin olla siedettävä. Nautin auringon säteistä täysin siemauksin. Nyt ei ole kiire. Ehdin hyvin jättämään viekottelevat hajuni ympäristön uroskoirien iloksi. Matka jatkuu kesäilmaa nuuhkutellen ja kotona minua odottaakin kupillinen maukasta aamupalaa.
Mietin, kunpa kesä olisi aina tällainen. Saisi kuunnella lintujen viserrystä, tepsutella kaikessa rauhassa samalla nuuhkien, lämmöstä ja auringosta nauttien. Liian kuuma ei tarvitsisi olla.
