Loma ohi

Hiihtoloma alkaa olla takanapäin ja pian olisi aika palata takaisin harjoittelukentille. Loma oli kovin odotettu huilaushetki harjoitteluiden välissä. Se kului varsin leppoisissa tunnelmissa ja Aava oli ilahduttamassa lomaani miltei koko viikon. Koostin viikon tapahtumista (niistä, jotka muistin taltioida) pienen videonpätkän. Paljon ehdittiin touhuta viikon aikana enkä ihan jokaista liikettä jaksanut kuvata.

Tuon pikku-lilliäisen antaman energian voimalla jaksaa taas pakertaa hetken aikaa kaukana kotoa ja jospa ikävä ei iskisi ihan heti. (No, kyllä se silti iskee...) Lohduttavaa on kuitenkin se, että aika kuluu ihan älyttömän nopeasti ja kohta on jo kesä!

Pikkulikka täyttää vuosia

Käsittämätöntä taas vuoden jälkeen todeta, miten nopeasti aika kuluu. Vuosi vuodelta se tuntuu rientävän nopeammin ja nopeammin. Jälleen olen tilanteen äärellä, jolloin totean Aavan ikämittarin kääntyneen taas uusille lukemille.

Aava täyttää tänään 7 vuotta!

Kesä 2011

Mitä kaikkea näihin vuosiin on mahtunutkaan... Toinen toistaan kasvattaen ollaan kasvettu teinivuosista aikuisiksi. Hermoja on toisinaan koeteltu, mutta myös tukea on haettu toisistamme kylki kulkeä vasten. Elämä olisi ollut melko tyhjää ilman Aavaa. Pikkulikalla on suuri sydän.

Paljon onnea!

Agilityuran huipulla

Mitä uran huippu merkitsee? Vastauksia on varmasti monenlaisia eikä se tarkoita kaikille samaa. Jollekin se on mainetta ja mammonaa, toiselle taas jotakin muuta. Yleistäen voi kuitenkin varmasti sanoa, että siihen liittyy runsaasti positiivisia tunteita, asioita, tekijöitä... Jokainen kokee ne yksilöllisesti.

Mitenkäs sitten urheilu-uran lopettaminen? Luopumista, haikeutta, epäonnistumista...? Koska agility on saanut urheilustatuksen, voinen tässä yhteydessä puhua myös urheilu-uran päättymisestä. Minulle päätös agilityn hetkellisestä lopettamisesta on ollut hankala monessakin mielessä.

Haaveilin reilu kymmenvuotiaasta pikkulikasta asti agilityn harrastamisesta. Siitä saivat osansa myös perheemme jämptit, jotka eivät järin hanakkaasti ottaneet vastaan intoapuhkuvan tytön harrastustoiveen toteuttamista ja pihamaalle levitettyjä esteitä. Eikä se takapiha-agility, koiran ollessa hihnassa, ollut todellakaan turvallista, mutta silloin en sitä vielä ymmärtänyt.

Vihdoin, monen vuoden harkinnan ja etsinnän jälkeen haave omasta agilitykoirasta täyttyi ollessani 16-vuotias. Kuusi vuotta kestäneen agilityuramme aikana ehti olla yksi pidempi tauko, mutta mutkien jälkeen pääsimme palaamaan treenikentille. Ja myös kisaamaan. Miksi siis lopettaa?

Tässä asiassa pitää järjen olla suuremmassa vaakakupissa tunteiden sijaan. Se tekee kipeää, se itkettää ja tuntuu pahalta. Minulle on tärkeintä se, että saan pitää Aavan elämässäni vielä pitkään enkä halua, että se joutuu kärsimään minun valintojen ja päätöksien takia. Mitään peruuttamatonta ei ole tapahtunut eikä tämä tarkoita agilityn lopettamista kokonaan. On vaan hyväksyttävä, että elämässäni on nyt tällainen vaihe ja se on elettävä. Elämä kyllä kantaa.

Huipulla? Minäkö?

Miksi otin agilityn lopettamisen taas esille? Se nyt luonnostaankin tulee olemaan pinnalla, mutta aasin siltana päästään seuraavaan aiheeseen, johon liittyvät nämä edellä mainitut asiat. On olemassa sanonta "huipulla on hyvä lopettaa". Nyt voin todeta sen toteutuneen meidänkin kohdalla. Tänään kisasimme Aavan viimeiset kisat.

Seuramme järjesti jäsenilleen kinkunsulatusepikset, jossa oli tarjolla kolme erilaista rataa. Valitsimme niistä kaksi eli möllihyppärin ja epävirallisen kisaradan. Kisaradalle ilmoittauduin kahdesti, koska jokainen osallistuja sai kolme starttia.

Hallilla oltiin tosi ajoissa, koskat epikset vietiin läpi siten, että jokainen osallistuu myös ratojen rakennukseen. Vielä ennen ilmoittautumista mietin ilmoittautuisinko kaikille kolmelle (ensimmäinen olisi ollut putkiralli), mutta päätin "säästää" startin viimeiselle radalle. Odottelua oli siis edessä, mutta Aava jaksoi tyypilliseen tapaansa rauhallisesti odottaa häkissään eikä tuntunut stressaavan ympärillä olevasta hälinästä tai muista koirista.

Radat olivat molemmat simppeleitä. Hyppärillä ei ollut keppejä, mutta kisaradalla oli kepit sekä kaikki kontaktit. Ennen lähtöjä se retuutti pitkäaikaisen aksalelunsa kappaleeksi, varmaan samalla tuumien, ettei sitä enää tarvittaisi. Se keräsi kierroksia, muttei välittänyt läheltä kulkevista toisista koirista vaan tuijotti vain minua silmiin ja komensi. Niin kuin aina kisoissa.

Lähdöissä palkkasin sen samaan tapaan, miten koko syksy on tehty. Laitoin namin sen eteen ja käskin odottaa. Odottaessaan "namia" se malttoi pysyä paikoillaan hienosti eikä yrittänytkään varastaa. Tempaistiin molemmilta radoilta nollat.

TUPLANOLLA! Aavan ensimmäinen ja viimeinen tuplanolla sen viimeisissä kisoissa. Niin, ja vaikka kisat olikin epäviralliset, olen todella ylpeä ja onnellinen tuosta saavutuksesta. Loogistakin, etten nuiden suoritusten jälkeen enää halunnut startata ja riskeerata, jos viimeinen startti olisikin epäonnistunut. Palkintoja ei jaettu, mutta sijoitukset oli merkattu tuloslistalle. Hyppärillä oli useampi nollan tehnyt ja me yllettiin sijalle 5./11. Agiradalla päästiin sijalle 2./6. Agiradalla nollia tuli meidän lisäksi vain yhdelle koirakolle.

Nämä kisat jäävät mieleen yksinä parhaimmista. Vaikka pientä menestystä on tullut myös virallisissa, tuntuu tämä ainakin yhtä hyvältä kuin virallisissa tehdyt nollat ja saadut LUVAt + serti. Hyvillä mielin voi jatkaa eteenpäin ja lämmöllä muistella aksahistoriaamme. Mikä parasta, paha maku suussa ei tarvinnut lopettaa ja hyvällä fiiliksellä voi aloittaa uudestaan, kun sen aika on.

Tavoitteet 2017

Vuoden vaihduttua on taas aika miettiä tavoitteet tulevalle vuodelle ja tarkistettava kuinka ne viime vuonna täyttyivät. Tavoitteiden asettaminen tälle vuodelle poikkeaa edellisvuosista, sillä ainakin vuoden ensimmäinen puolikas tulee mitä todennäköisimmin olemaan hiljainen koiraharrastusrintamalla. Tällä kertaa ajattelin laatia tavoitteet hieman yleisemmällä tasolla (ehkä myös enemmän itselleni) enkä niinkään koirakohtaisesti. Toivotaan, että oma elämäni hieman rauhoittuisi viimeistään kesän koittaessa ja päästäisiin taas koiramaisiin touhuihin käsiksi.

Ihan aluksi pari sanaa yhdessäolosta koirien kanssa. Vaikka tämä nyt meneekin vähän ohi aiheen, niin mielestäni yhdessäolon tärkeyttä ei voi liikaa korostaa. Miksi haluan tästä mainita tavoite-postauksessa on se, että itse pidän kyseistä asiaa tavoittelemisen arvoisena. Minulle on tärkeää, että pystyn viettämään aikaa mahdollisimman paljon koirien kanssa. Eräänlaiseksi tavoitteeksi yhdessäolemisen ja siitä nauttimisen ajattelinkin asettaa. 

Kuulostaa ehkä typerältä, että koiranomistaja asettaa itselleen tällaisia tavoitteita. Yhdessäolohan on lähes itsestäänselvyys, kun koirien kanssa ollaan tekemisissä. Toistan koko ajan itseäni, kun vatvon postauksesta toiseen sitä, että eläminen koirien kanssa tulee jäämään vähälle seuraavien kuukausien aikana. Vähäistähän se on tähänkin asti ollut asumisjärjestelyiden ym. takia, mutta nyt vielä vähäisempää. Siksi toivonkin, että enää tämän kevään jälkeen minun ei tarvitsisi näitä asioita miettiä ja käsitellä tällaisessa mittakaavassa, ja että elämä alkaisi asettua raiteilleen opintojen lähestyessä loppuaan.

Viime vuodelle laatimani tavoitteet olivat seuraavat

Aava 2(3)-luokkaan

Kakkosiin asti päästiin. Nousunolla pamahti vuoden toisista kisoista helmikuussa. Kakkosluokassa kisattiin karulla hylkyprosentilla. Kuudesta virallisesta startista saatiin vain yksi tulos, joka sekin ruma yliaikavitonen.

Aavan kisauran todennäköinen päättäminen onnistumiseen

Onnistuminen tai ei, niin ainakin palkinnoille päästiin vikoissa virallisissa kisoissa.

Toinen laji agilityn rinnalle

Ehkä tänä vuonna voisi jotakin kaavailla.

Innalle näyttelyreissuja ja hirvikontakteja

Inna pyörähti kerran pentuluokassa, jonka jälkeen jäimme odottelemaan sirriäisen kasvua ja kehittymistä. Pieneksi se taisi jäädä, joten näyttelytähtiyttä mietittävä uudemman kerran.

Hirvityöskentelyä se pääsi harjoittelemaan, mutta varsinaiset kontaktit taisivat jäädä toteutumatta. Herkästi se juoksentelisi teitä pitkin lällättäen ohjaajalleen ja keskittymättä olennaiseen.

Aksulle pitkää ikää ja mukavia eläkepäiviä

Täysikymppi tuli täyteen ja terveitä vuosia toivotaan vielä paljon lisää. Vielä ei näyttäisi ikä miestä painavan.

Moonalle lisää hirvikontakteja + valioituminen

Kuulemma ensimmäinen syksy yli 20 vuoteen, jolloin isäni ei osallistunut kokeisiin palkintotuomarina tai koiranohjaajana. Kiirettä piti myös hirvenmehtuun suhteen, mutta muutama kontakti sille kertyi.

Kaikille koirille terveyttä

Kaikki pysyneet terveinä lukuun ottamatta Aavan hampaan poistoa ja roskaa sen silmässä.  

Vuoden 2017 tavoitteet

• Aavalle eläkelaji tms.

• Agilitytoiminnassa mukana oleminen

• Seura- ja koirayhdistystoiminnassa mukana oleminen

• Kouluttautuminen ja luennot

Kerro miltä se tuntuu

Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää, sanotaan. Haikein mielin jätän agilitytreenit ja -kisat Aavan kanssa. Paljon olen asiaa mielessä pyöritellyt ja tullut lopputulokseen, että toimisin todella itsekkäästi, mikäli jatkaisin agilityä piittaamatta koirani terveydestä. Ja ei, Aavan terveydessä ei muutoksia huonompaan suuntaan ole tapahtunut. Se nauttisi edelleen koko sydämestään päästessään pinkomaan aksaratoja. On ollut helpottavaa nähdä, miten onnellinen se edelleen on tehdessään agilityä. Kysymys on kuitenkin siitä, että Aavalla tulee helmikuussa 7 vuotta mittariin ja sen luuston terveys huomioiden on mielestäni järkevää siirtyä kevyempiin lajeihin. Mitä ne sitten tulevat olemaan, sen aika näyttää.

©Leena H.

Agilityä en todellakaan kokonaan ole jättämässä, ainoastaan tilapäisesti. Enhän kevätkaudella edes pystyisi treenaamaan ja siksi onkin hyvä sauma pitää taukoa. Tauon aikana aion kierrellä lähialueen kisoissa kannustamassa ja tapaamassa tuttuja koirakoita. Luultavasti maksan ensi vuodellekin kisalisenssin, sillä eihän sitä koskaan tiedä mitä tuleman pitää. En jaksaisi alkaa säätämään lisenssin muutosten kanssa kesken vuoden, mikäli tilaisuus kisaamisen tulisi. Luulen myös, että agilityä ja muita koirajuttuja tulee opiskeltua teoriassa, vaikkei toistaiseksi käytännössä pääsisikään taitojaan näyttämään ja kokeilemaan. Tarkoituksena on myös olla seuran toiminnassa mukana ja talkoilla mahdollisimman paljon, jotta saisin tarvittavat talkoopisteet kerättyä. Pisteille voi olla taas syksyllä tarvetta.

Viimeisiksi virallisiksi meillä Aavan kanssa jäi syyskuussa käydyt VARPS:n kisat. Mahdollisuus olisi ollut kisata vielä myöhemminkin syksyllä, mutta omaa kisafiilistä en löytänyt. Ajattelin, ettei ole järkevää astua lähtöviivalle, koska Aava tulisi aistimaan tunnetilani eikä kisoista todennäköisesti olisi tullut mitään. Vielä kerran kuitenkin aiomme lähtöviivalle astella oman seuran jäsenille tarkoitetuissa epiksissä loppiaisena. Haikeaa, mutta toisaalta myös kutkuttavaa ajatella, että ne ovat viimeiset kisamme. Ura pitkään haaveillun ja odotetun ensimmäisen agilitykoiran kanssa päättyy. Mutta elämä ilman agilityä sen pienen agilitykoiran kanssa toivottavasti jatkuu vielä vuosia.

Olen onnellinen, että keväällä 2010 tuo niin rakas pieniharmaa tepasteli elämääni valloittaen sydämeni ensi silmäyksellä. Olen onnellinen ja kiitollinen siitä, että noin vuoden päästä ensi kohtaamisesta saimme mahdollisuuden kirmailla ensimmäistä kertaa agilityhallilla. Alaikäisenä se ei olisi ollut mahdollista ilman vanhempien tukea. Ihanaa, että he jaksoivat viikosta toiseen kuskata ja seurata treenejä kentän laidalla ajokortti-ikääni asti.

Aava ei ensimmäiseksi agilitykoiraksi ole ollut helpoimmasta päästä. Sellainen koira, kuin omistajansakin. Melkein 7 vuoden kokemuksella voisin jopa allekirjoittaa tuon väitteen. Itsepäisyys, komentaminen, nopeus ja muut asiat toivat haasteita jo alkeita opetellessa. Toisaalta heti agilityn alkumetreiltä lähtien koutsit näkivät Aavassa potentiaalia. Se tietysti loi myös melkoisia paineita nuorelle, ehkä vielä itseään etsivälle agilityharrastajalle. Monet kerrat pohkeet olivat mustelmilla, kiukutti ja ärsytti lähteä treeneihin, koska "ei kuitenkaan onnistu". Mutta sitten kuin onnistui, ei jumatsuikka sitä endorfiinin ja adrenaliinin virtausta. Olen niin kiitollinen siitä opista mistä aloiteltiin. Olen kiitollinen kaikista vinkeistä, neuvoista, tsempeistä mitä agilityuran aikana ollaan saatu. Ilman niitä tuskin olisin enää noussut ja jatkanut surkeimman hetken tullen.

En ole katkera siitä, ettei meistä tullutkaan Suomen huippuja, ettei Aavasta tullut agilityvaliota, ettei Aava oppinut nopeita keppejä, ja ettei se oppinut tekemään 100% oikein kontaktien alastuloja. Niitä treenattiin erilaisin keinoin, mutta apua ei tuntunut löytyvän. Inhoan negatiivisuutta ja siksi olen joutunut opettelemaan kääntämään epämukavat, negatiiviset asiat myönteisemmäksi. Kyllähän se ärsyttää, jos asiat eivät mene kuten haluaisi. En pitkään aikaan ole jaksanut kiukutella virheistä, vaan olen pyrkinyt löytämään syyn mikä niihin on johtanut ja koettanut ottaa opiksi.

On ollut mahtavaa, että olen saanut treenata monenlaisissa porukoissa ja aina oma ryhmä on tsempannut. On ollut ihana tutustua uusiin, samanhenkisiin ihmisiin. Agilityn myötä olen päässyt kisaamaan erilaisissa paikoissa, nähnyt erilaisia tuomareita ja kisaajia, päässyt tuntemaan kisafiiliksen sekä nauttinut niistä pienistäkin onnistumisista. Se tunne ensimmäisestä kisanollasta, voitosta ja kun vihdoin ja viimein saat käteesi ensimmäisen luokkavaihtoon oikeuttavan sertifikaatin, on jotain aivan uskomatonta, sanoinkuvailematonta. Huippua, että olen päässyt kokemaan nuo tunteet juuri Aavan kanssa.

Ilman Aavaa olisi jäänyt paljon kokematta. Se on kasvattanut ja opettanut minua ihmisenä, koiranomistajana ja koiraharrastajana. Paljon on jo koettu ja paljon on vielä tarkoitus kokea. 

Se on ollut maailman paras ensimmäinen agilitykoira.

Joulu on taas

Syksyn kuulumisia

Stressaavan syksyn jälkeen tuntuu ihanalta hengähtää hetkinen joululoman merkeissä. Aikaa blogille ei ole jäänyt, vaikka kuinka olisi halunnut. Siispä tässä koosteen omaisesti syksyn tapahtumista.

Syyskauden treenit on menneet suurimmalta osalta hyvin. Treeneissä ollaan hiottu kontakteja (niistä varsinkin puomin alastuloa), kepukoita sekä erilaisia ohjauskuvioita huippuopissa. Kiitollisin mielin tämän syksyn treeneistä ja vinkeistä, mitä ollaan saatu. Toivottavasti niistä on tulevaisuudenkin kannalta apua, ettei kaikkea tarvitsisi jatkossa opetella kantapään kautta. 

Keppien kanssa kokeiltiin pari kertaa vinokeppejä, jotka Aava hoksasikin varsin nopsaan. Niistä ei kuitenkaan koettu olevan apua vauhdin löytymisen suhteen. Vauhtia ollaan koetettu kaivella monella tapaa, mutta sitä ei vaan löydy. Ehkä kepit esteenä ovat vaan niin epämiellyttävät Aavalle eikä se sen takia edes kykene suorittamaan niitä nopeasti.

Syksyn kuluessa tuntui, että ongelmat puomin alastulon kanssa vaan pahenivat, mitä enemmän sitä treenattiin. Loppujen lopuksi onnistumiset saatiin lähinnä "nenästä vetämällä", joka ei kyllä palvele yhtään sitä mitä juoksareiden tulisi olla. Ehkäpä minulla joku päivä on koira, jonka kanssa ei tarvitsisi näin paljon painia ongelmien kanssa. Se tosin taitaa olla vaan toiveajattelua, sillä eihän tässä lajissa koskaan olla täysin valmiita ja täydellisiä.

Erityisen tyytyväinen olen ollut siihen, miten hyvin eri ohjauskuviot on Aavan kanssa toimineet. Harvassa on ne kerrat, kun jotakin tiettyä ohjauskuviota ollaan jouduttu hinkkaamaan useampaan kertaan ennen kuin se on onnistunut. Myös lähdön kanssa painiskelu on mennyt parempaan suuntaan. Yksissä treeneissä oli meidän viime kevään koutsi oman koiransa kanssa ja tauon aikana hän kehui, miten hyvin lähdön kanssa on menty eteenpäin. Nykyään lähtö siis onnistuu siten, että jätän lähtöalueelle namin ja käsken Aavan odottamaan. Tule-käskyn kuultuaan se lähtee matkaan ja nappaa samalla edessään olevan namusen suuhunsa. Ilman namia homma ei toimi ollenkaan ja Aava ehtii kerätä hirveät kierrokset lähdössä, mikä taas kostautuu radalla kuuntelemattomuutena.

Vaikka kovin päättäväisesti uhosin pitäväni treenipäiväkirjaa täällä blogissakin, on se jäänyt aivan kokonaan. Aika, minkä koneen ääressä olen viettänyt, on mennyt opinnäytetyön sekä erinäisten tehtävien ja raporttien kirjoittamiseen. Sen jälkeen ei vapaaehtoinen rustailu koiramaisista aiheista ole napannut yhtään. Syksyn aikana ollaan saatu radat nähtäväksi jo ennen treenejä, jonka vuoksi en ole edes nähnyt tarpeelliseksi piirtää ratoja uudelleen tänne.

"Nii mitä? Oliks sul jotaki?"

Syysloman aikoihin käväisin ilman koiraa rakentamassa rataa ratatreeniä varten ja sain kokeilla miltä ohjaaminen tuntuu maksikoiran kanssa, kun tuttu lupasi koiransa ohjattavakseni. Tuntuma pikkuisen minin ja ison maksin välillä oli aikaslailla erilainen. Tuntui, etten osaa enää ollenkaan agilityä ohjatessani vierasta koiraa. Oman haasteensa tilanteeseen loi siis myös se, että koira ei samalla tavalla tuttu, kuin mitä oma on. Lisäksi koira etsiskeli radan aikana emäntäänsä, joten houkutella sai, jotta se malttoi pysyä radalla. Saatiin kuin saatiinkin parinkymmenen esteen, kolmosluokan tasoinen rata kisamittaisella kentällä suoritettua loppuun asti.

Marraskuun loppupuolella käväistiin Aavan kanssa pönöttämässä ulkomuototuomareiksi pyrkivien silmätesti-harjoituksessa. Ulkomuototuomari Pekka Teini veti harjoituksen ja kaksi koulutukseen pyrkivää analysoivat noin 10 minuutin ajan koiran ulkomuotoa. Samalla opin itsekin paljon lisää ja sain vinkkejä erilaisten koirien ulkomuotoon liittyen. Aavan lisäksi harjoituksessa oli mukana suursnautseri sekä borzoi. Varsin erilaiset harjoituskappaleet kyseessä siis. Mielestäni tilaisuus oli todella mielenkiintoinen ja mielelläni osallistuisin uudelleenkin, jos mahdollisuus kohdalle osuisi.

"Hei, ala tulla nyt! Mennään!"

Kaverini otti pienen australiankelpiepoitsun, jota ehdittiin kerran treffata ennen harjoitteluani. Kelpie oli silloin lähes 11-viikkoinen pieni riiviö. Käytiin lähimetsikössä sijaitsevalla kentällä, jossa koiratkin saivat olla irti. Lenkkeillään usein siellä suunnalla, joten Aava ei alkuun hiffannut homman nimeä, vaan komensi minua liikkeelle. Kun pentu oli riittävän kauan jaksanut haastaa Aavaa leikkiin mukaan, ei vauhdille meinannut tulla loppua. Leikit keskeytyi, kun kentän valtasi iso sakemanni ja päätettiin lähteä sisälle. 

Kaverini nauroi jälkeenpäin, ettei ole koskaan nähnyt pennun riehuvan niin paljon, kun mitä se Aavan kanssa jaksoi. Totesinkin taas Aavan tulevan paremmin juttuun pentujen kuin aikuisten koirien kanssa. Aikuistenkin kanssa se toki pärjää, mutta alistuu herkästi pienimmästäkin merkistä. Omien koirien kanssa se tulee hyvin juttuun, mutta lähinnä vieraammat saavat sen pienet tassut tutisemaan.

Itsenäisyyspäivän tienoilla Aava oli hoidossa mummolassa reissujen sun muiden vuoksi. Siellä se Aava oli pyörinyt jaloissa ja nukkunut onnellisena sängyssä. Lisäksi huolta oli pidetty, ettei Aava vahingossakaan pääse nälkiintymään ja sen myös huomasi... 🙈  Kaiken kaikkiaan onnistunut hoitoreissu siis.

Harjoitellessani kauempana kotoa, oli Aavakin ilman aksatreenejä, mutta treenannut siitäkin edestä umpihankijalkapalloa. Se ei millään malttaisi olla sisällä, jos ihmiset/joku ihmisistä lähtee ulos. Pallopeliä pitäisi olla jatkuvasti pelaamassa. Edes umpihanki ei hidasta pientä tappijalkaa. On se niin rakas harrastus.

Näissä merkeissä Aava vetäytyy eläkkeelle. Treenipaikasta luovuttiin, koska käytännössä ehtisin treenata vain tammikuun ajan. Toivon mukaan joku mukava, ei niin raskas laji löytyisi eläkepäiviä ilostuttamaan. Muutamia on mietinnässä ollutkin, mutta näillä näkymin ainakin ensi kevät menee huilaillessa ilman sen kummempia harrastuksia, koska matkustan lähes koko kevääksi harjoitteluihin kauemmaksi kotoa. Jatkamme touhottamista ja palajamme asiaan...