Kerro miltä se tuntuu

Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää, sanotaan. Haikein mielin jätän agilitytreenit ja -kisat Aavan kanssa. Paljon olen asiaa mielessä pyöritellyt ja tullut lopputulokseen, että toimisin todella itsekkäästi, mikäli jatkaisin agilityä piittaamatta koirani terveydestä. Ja ei, Aavan terveydessä ei muutoksia huonompaan suuntaan ole tapahtunut. Se nauttisi edelleen koko sydämestään päästessään pinkomaan aksaratoja. On ollut helpottavaa nähdä, miten onnellinen se edelleen on tehdessään agilityä. Kysymys on kuitenkin siitä, että Aavalla tulee helmikuussa 7 vuotta mittariin ja sen luuston terveys huomioiden on mielestäni järkevää siirtyä kevyempiin lajeihin. Mitä ne sitten tulevat olemaan, sen aika näyttää.

©Leena H.

Agilityä en todellakaan kokonaan ole jättämässä, ainoastaan tilapäisesti. Enhän kevätkaudella edes pystyisi treenaamaan ja siksi onkin hyvä sauma pitää taukoa. Tauon aikana aion kierrellä lähialueen kisoissa kannustamassa ja tapaamassa tuttuja koirakoita. Luultavasti maksan ensi vuodellekin kisalisenssin, sillä eihän sitä koskaan tiedä mitä tuleman pitää. En jaksaisi alkaa säätämään lisenssin muutosten kanssa kesken vuoden, mikäli tilaisuus kisaamisen tulisi. Luulen myös, että agilityä ja muita koirajuttuja tulee opiskeltua teoriassa, vaikkei toistaiseksi käytännössä pääsisikään taitojaan näyttämään ja kokeilemaan. Tarkoituksena on myös olla seuran toiminnassa mukana ja talkoilla mahdollisimman paljon, jotta saisin tarvittavat talkoopisteet kerättyä. Pisteille voi olla taas syksyllä tarvetta.

Viimeisiksi virallisiksi meillä Aavan kanssa jäi syyskuussa käydyt VARPS:n kisat. Mahdollisuus olisi ollut kisata vielä myöhemminkin syksyllä, mutta omaa kisafiilistä en löytänyt. Ajattelin, ettei ole järkevää astua lähtöviivalle, koska Aava tulisi aistimaan tunnetilani eikä kisoista todennäköisesti olisi tullut mitään. Vielä kerran kuitenkin aiomme lähtöviivalle astella oman seuran jäsenille tarkoitetuissa epiksissä loppiaisena. Haikeaa, mutta toisaalta myös kutkuttavaa ajatella, että ne ovat viimeiset kisamme. Ura pitkään haaveillun ja odotetun ensimmäisen agilitykoiran kanssa päättyy. Mutta elämä ilman agilityä sen pienen agilitykoiran kanssa toivottavasti jatkuu vielä vuosia.

Olen onnellinen, että keväällä 2010 tuo niin rakas pieniharmaa tepasteli elämääni valloittaen sydämeni ensi silmäyksellä. Olen onnellinen ja kiitollinen siitä, että noin vuoden päästä ensi kohtaamisesta saimme mahdollisuuden kirmailla ensimmäistä kertaa agilityhallilla. Alaikäisenä se ei olisi ollut mahdollista ilman vanhempien tukea. Ihanaa, että he jaksoivat viikosta toiseen kuskata ja seurata treenejä kentän laidalla ajokortti-ikääni asti.

Aava ei ensimmäiseksi agilitykoiraksi ole ollut helpoimmasta päästä. Sellainen koira, kuin omistajansakin. Melkein 7 vuoden kokemuksella voisin jopa allekirjoittaa tuon väitteen. Itsepäisyys, komentaminen, nopeus ja muut asiat toivat haasteita jo alkeita opetellessa. Toisaalta heti agilityn alkumetreiltä lähtien koutsit näkivät Aavassa potentiaalia. Se tietysti loi myös melkoisia paineita nuorelle, ehkä vielä itseään etsivälle agilityharrastajalle. Monet kerrat pohkeet olivat mustelmilla, kiukutti ja ärsytti lähteä treeneihin, koska "ei kuitenkaan onnistu". Mutta sitten kuin onnistui, ei jumatsuikka sitä endorfiinin ja adrenaliinin virtausta. Olen niin kiitollinen siitä opista mistä aloiteltiin. Olen kiitollinen kaikista vinkeistä, neuvoista, tsempeistä mitä agilityuran aikana ollaan saatu. Ilman niitä tuskin olisin enää noussut ja jatkanut surkeimman hetken tullen.

En ole katkera siitä, ettei meistä tullutkaan Suomen huippuja, ettei Aavasta tullut agilityvaliota, ettei Aava oppinut nopeita keppejä, ja ettei se oppinut tekemään 100% oikein kontaktien alastuloja. Niitä treenattiin erilaisin keinoin, mutta apua ei tuntunut löytyvän. Inhoan negatiivisuutta ja siksi olen joutunut opettelemaan kääntämään epämukavat, negatiiviset asiat myönteisemmäksi. Kyllähän se ärsyttää, jos asiat eivät mene kuten haluaisi. En pitkään aikaan ole jaksanut kiukutella virheistä, vaan olen pyrkinyt löytämään syyn mikä niihin on johtanut ja koettanut ottaa opiksi.

On ollut mahtavaa, että olen saanut treenata monenlaisissa porukoissa ja aina oma ryhmä on tsempannut. On ollut ihana tutustua uusiin, samanhenkisiin ihmisiin. Agilityn myötä olen päässyt kisaamaan erilaisissa paikoissa, nähnyt erilaisia tuomareita ja kisaajia, päässyt tuntemaan kisafiiliksen sekä nauttinut niistä pienistäkin onnistumisista. Se tunne ensimmäisestä kisanollasta, voitosta ja kun vihdoin ja viimein saat käteesi ensimmäisen luokkavaihtoon oikeuttavan sertifikaatin, on jotain aivan uskomatonta, sanoinkuvailematonta. Huippua, että olen päässyt kokemaan nuo tunteet juuri Aavan kanssa.

Ilman Aavaa olisi jäänyt paljon kokematta. Se on kasvattanut ja opettanut minua ihmisenä, koiranomistajana ja koiraharrastajana. Paljon on jo koettu ja paljon on vielä tarkoitus kokea. 

Se on ollut maailman paras ensimmäinen agilitykoira.