Sain eräältä taholta vinkin kertoa myös hirvikoirien kuulumisia, joten olkaapa hyvät!
Moona on kunnostautunut syksyn aikana hirvityöskentelyyn, ja viimeisin kontakti hirviin sillä oli eilen (20.12.) haukkukokeen merkeissä. Kyseessä oli koekauden kestävä koe, eikä siinä siksi sijoitettu koiria paremmuusjärjestykseen.
Syksyllä latasin isän opastuksella tabletilleni seurantaohjelman, jolla voin kotisohvalta seurata koirien liikkeitä maastossa ja niinpä eilenkin tillotin parikymmentä minuuttia jännityksellä ruutua. Kokeen loputtua tällainen sykkyrä oli piirtynyt päivän kulusta. Paksumpien viivojen kohdalla koira on haukkunut.
Moona haukkui kokeessa 91,50/100 pistettä ja sai siten HIRV1-tuloksen. Moonalla on aiemmin saatu AVO1-tulos, joka vastaa HIRV1:sta. Koska Moonalla on näyttelystä H ja kaksi ykköstulosta haukkukokeista tarvitsee se enää kaksi saadakseen KVA-tittelin. Seuraavaa tulosta se lähtee haukkumaan 27.12.
Äkkiä laskettuna muita saavutuksia Moonalla tälle syksylle on ollut 7 kaatoa ja useampia haukkuja.
Aksukin on päässyt muutamia kertoja hirvien jäljille ja yrittänyt työskennelläkin, mutta aikamoinen kyläluutahan tämä meidän seura(hirvi)koira on... Mutta jonkunhan on pitänyt huolehtia, ettei hirvenluut ja rompelihat ole päässeet pilaantumaan.
Kuulin tuttavalta Aavaa keväällä hieroneen olevan tulossa taas lähiseudulle hieromaan, joten hetimiten varasin ajan.
Hieronta tapahtui hevostilan satulahuoneessa, jossa vähän väliä kulki edes takaisin porukkaa. Ei mikään ideaali paikka rentoutumiselle. Kuten arvata saattaa oudot hajut ja hevosten kavioiden kopina ei ainakaan helpottanut tilannetta.
Odotin, että tiukimmat jumit löytyisivät reisistä, kuten viimeksi, mutta pahiten jumissa olivat olkavarret. Olkavarsissa oli jumeja myös edellisellä kerralla. Tällä kertaa löytyi myös lanteen kohdalta pientä tiukkuutta, mutta koira ei aristanut kipujen merkiksi. Keväällä tiukempi puoli oli oikea. Nyt tiukkuus oli siirtynyt vasemmalle. Toki molemmin puolin jumeja oli, mutta vasen puoli kuulemma hieman tiukempi.
Koira selvästi nautti hieronnasta, mutta kipeät kohdat ja häiriöt saivat sen kiemurtelemaan ja yrittämään pois otteesta. Rapsutuksia saadessaan A selvästi rauhoittui ja nautti olostaan.
Saimme hyviä vinkkejä miten rentouttaa lihaksia esimerkiksi agilitytreenien jälkeen. Nyt täytyy myös alkaa panostaa kunnolla alkulämmittelyihin sekä loppuverryttelyyn. Olisi hyvä, jos Aava pääsisi hierottavaksi sarjaluontoisesti about kuukauden välein, niin saataisiin jumit kunnolla auki.
Se ei kuitenkaan ainakaan ko. hierojalla hierotettaessa ole mahdollista hänen käydessään seudulla harvoin. Jospa tähänkin joku ratkaisu löytyisi.
Näinpä on vuosi hurahtanut siitä, kun Aava nielaisi luunpalan kohtalokkaasti. Onni onnettomuudesta siitä selvittiin, vaikkei alkuun toivoa juuri annettukaan.
Tarkalleen vuosi sitten en vielä (eikä kukaan muukaan) ollut kartalla tilanteen vakavuudesta. Se selvisi vasta parin päivän päästä, jolloin voipuneelle rakkaalle olisi päivystävässä eläinlääkäriklinikassa tarjottu viimeistä piikkiä. Siihen emme suostuneet, sillä rakkaus oli rahaa tärkeämpää ja halusimme kokeilla kaikki mahdolliset keinot Aavan pelastamiseksi.
Se selvisi ja elää taas normaalia göötinelämää aivan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
En vuosi sitten, itkiessäni Aavan kohtaloa, olisi uskonut, että vielä koittaa se päivä, jolloin me treenataan agilityä aivan kuten ennen. Tai ylipäätään tehdään mitään yhdessä! Mutta meidän yhteinen aika ei ollutkaan vielä täynnä. Toivonkin, että sitä jatkuisi vielä pitkän pitkän aikaa.
Vuosipäivän merkeissä tytöt olivat pistäneet ranttaliksi ja aikoivat muuttaa ulkoavaruuteen...
Kahdeksan vuotta sitten, perjantai 13. aamuna elin valtavassa tunnemylläkässä, kun Tipsu-jämttimme pyöräytti kuusi pontevaa pentua. Tai seitsemän, Amor meni koirien taivaaseen ennen ensimmäistä hengenvetoaan.
Tänään tämä kuusikko on jo veteraani-ikäinen.
Onnea oma Akselini sekä tietysti kaikki muutkin pennut: Aatu, Asterix, Allie, Akuliina ja Amalia!
Huomasin keväällä gööttiyhdityksen sivuilla ilmoituksen tulevasta luonnetestistä. Niinpä heti ilmoittautumisajan alussa ilmoitin Aavan sinne. Testi järjestettiin Pöytyällä saakka, siis melkein Turussa. Niih, eikö sitten lähempänä ois ollu mahdollisuutta testaukseen, vai? Olis varmasti ollutkin, mutten ole seurannut niin tarkasti. Halusin mennä rotuyhdistyksen järjestämään testiin siksi, että siellä tulisi olemaan muitakin gööttejä ja siksi olisi mielekkäämpää seurata testiä. Ehkä testistä ei olisi saanut samalla tavalla irti, jos testattavat olisi olleet muun rotuisia.
Eipä Aava hirveästi stressannut, istui tyytyväisenä häkissään ja oli innoissaan uusista hajuista. Ihmettelin, miten se malttoi odotella rauhassa hiljaa juuri ennen vuoroamme. Yleensä tapahtumissa se ilmoittaa kaikille saapumisestaan, mutta nyt ei pihadustakaan. Paikallaan seisoskeleminen uusissa paikoissa (koiratapahtumissa) on ollut ärsyttävää niin koirasta kuin omistajastakin. Aava ei malttaisi odottaa ja alkaa "jutella" ja haukkua. Nyt se oli nätisti eikä sillä tuntunut olevan kiire mihinkään.
Tyyntä myrskyn edellä, sanotaan. Testin alkaessa Aava ei rynnännyt tervehtimään iloisesti testaajia vaan jäi istuskelemaan taakseni ja katselemaan ympärilleen. Testin lopputulosta kuunnellessa tuomarit kysyivät yllättikö joku koiran käytöksessä, ja vasta jälkeenpäin tajusin, etten huomannut mainita tästä. Olin kai niin häkeltynyt Aavan käyttäytymisestä muuten ja mieleen tuli siinä tilanteessa vain ne "pahemmat" jutut.
Ensiksi mitattiin koiran taistelutahtoa taistelemalla kepillä. Se meni kuten kotioloissakin, tosin Aava ei mielestäni ollut ihan niin täysillä mukana.
Kelkan tullessa alkoi haukkuminen ja pakoon juokseminen. Kelkan pysähtyessä Aava kävi melkein haistamassa sitä, mutta tuli loppujen lopuksi siihen tulokseen, ettei hän sitä halua katsoa.
Aava pelkäsi kohti tulevaa uhkaa. Kuten myös yhtäkkiä nousevaa haalaria ja jahtaavaa tynnyriäkin. Haalarista ja tynnyristä jäi Aavalle muistijälki, eikä se enää testin lopussa uskaltanut kävelläkään niiden suuntaan. Laukauksista Aava ei välittänyt. Pimeä huone oli jännittävä kokemus ja Aava pyrki koko ajan ulos, kunnes kuuli ääneni ja uskaltautui luokseni.
Luonnetestipöytäkirja
Toimintakyky: pieni -1
Terävyys: pieni ilman jäljelle jäävää hyökkäyshalua +1
Tuomarit kehuivat Aavan ja minun suhdetta ja totesivat Aavan uskaltavan tekevän mitä vain kanssani. Taisteluhalu on kuulemma se, joka pitää Aavan "kasassa" ja vie sitä eteenpäin.
Tuomarit kehottivat rohkaisemaan Aavaa tilanteessa kuin tilanteessa ja välttää sellaisia tilanteita, joista jo ennalta näkee, että jotakin pahaa voi tapahtua. No, enpä ehkä muutenkaan olisi kaivamassa verta nenästä. Testin voi uusia puolentoista vuoden kuluttua, jos haluaa. Katsotaan nyt, testiin lähdin kuitenkin vaan pelkästä mielenkiinnosta.
Ajellessa kotia kohti mielessäni pyöri jos jonkinlaista ajatusta. Alkuun hylkäävä tulos harmitti, mutta toisaalta koira toimi juuri niin kuin toimi. Piste. En missään nimessä kuitenkaan sano olevani pettynyt tulokseen vaan pikemminkin yllättynyt. Sille ei vaan voi mitään.
Mieleen juolahti sellainenkin juttu, ettei viime vuoden elokuun valioitumisen jälkeen meillä ole ollut kuin alamäkeä. Osaksi ei-toivotut tulokset terveystarkista, ruokatorven tukkeutuminen ja siitä seuranneet hankaluudet ja nyt vielä tämä. Mutta elämäähän tämä vain on...
Me keskitytään nyt vaan agilitytreeneihin. Siellä on aina hauskaa, vaikka ei omalla kohdalla aina onnistuiskaan. Pääasia on et molemmille tulee hyvä mieli ja ilo onnistumisista!
Huomasin lukiessani testintuloksia gööttifoorumilta, että Aavan velipuoli (Xenan aiempi pentue) oli testattu samana viikonloppuna huippupistein (+236) ja Aavan täysvelikin (Sakari) on aiemmin suorittanut luonnetestin mallikkaasti. Nää on vaan niin yksilöitä, ja siks niin paljon niistä tykkäänkin.
Nyt sitä sitten palattiin treenikentille. Sekä koira että ohjaaja yhtä innoissaan. Itse pystyin siirtämään ajatukset agilityyn vasta ensimmäisen harjoittelupäivän jälkeen, mutta eipä Aavakaan tainnut tietää ennen hallille saapumista mitä tuleman pitää.
Aava ei meinannut pysyä "pöksyissään", kun tajusi mikä on jutun juoni. Aluksi ajattelin, ettei hallikäyttäytymisen ja odottelun kanssa tule olemaan ongelmia, koska Aava tepsutti niin nätisti hallilla. Jossain vaiheessa se tajusi, että kyse on agilitystä. Alkuesittäytymisen ja rataantutustumisen aikaan se istua tollotti silmät suurina ympyröinä äidin sylissä, koska muuten se ei pysynyt hiljaa.
Kuva on suuntaa antava
Radalle pääsimme vasta toiseksi viimeisinä, joka tietysti oli ihan kamalaa Aavan mielestä. Kun sinne kentälle olisi pitänyt päästä heti! Se pyöri sylissä ja jutteli tavanomaisella gööttipurinallaan. Radalle päästyämme se asettui lähtöön ja jäi odottamaan nätisti. Rataa päästiin hienosti kepeille asti, kun epävarmuus ja kuumuus saivat Aavan komentamaan. Kepit piti pujotella meidän heikommalta puolelta (ohjaaja vasemmalla), jota Aava ei ollut koskaan tehnyt radan osana. Tiukka komennus sai Aavan keskittymään ja namin avulla kepiteltiin olosuhteisiin ja treenaukseen nähden hienosti.
Rataa jatkettiin mainiosti aina välistä vetoihin asti (esteet 15 & 16). Aava kävi niin kuumana, ettei se kuunnellut käskyjä ja lukitsi 16 moneen otteeseen takaakiertona. (Hmm... mainitsinkohan edellisessä postauksessa jotakin takaakiertojen vaikeudesta.....) Namin ja tiukkojen käskyjen sekä ohjauksen jarraamisen avulla välistä vedoista selvittiin kunnialla.
Loppuratakin meni hienosti ja Aavan kepittely vahvemmalta puolelta on edistynyt kotitreenien ansiosta.
En ole aikoihin nähnyt Aavan kuumuvan tuolla tavalla. Toinen on vaan niin intopiukeena tekemään töitä ja jos ohjaaja ei viekään eteenpäin nii eihän se muuta auta, kun rueta komentamaan! Okei, ehkä Aavan mielestä. Toivon mukaan pääsemme kuumisesta eroon tai edes että se ei olisi noin voimakasta, sillä en halua palata aikaan, jolloin koira näki esteiden sijaan vain minun jalat ja nappaili niistä kiinni. Vaatii vaan lisää treenejä ja tiukkoja käskyjä ohjaajalta, niin eiköhän se siitä.
Edellisessä postauksessa kävin läpi putkille irtoamista ja niiden harjoittelemista, kun se ei meinannut epiksissä oikein onnistua ja kuinka kotona naksuttimen avulla sitä harjoiteltiin. No, en ole koskaan nähnyt Aavan irtoavan niin hienosti mitä se nyt treeneissä teki. Nyt pystyit lähettämään putkelle parin metrin päästä, ja koira oikein sinkosi putkeen, kun taas ennen veit koiran putken suulle asti, eikä silti ollut aina varmuutta meneekö se sinne.
Muutaman viikon takaisissa epiksissä petyin hieman suoritukseemme kisaavien radalla. Olin ihan äimänä, miten putketkin on niin vaikeita suoritettavia. Toki tiedostin jo ennen radalle lähtöä, että putkeen lähettäminen ulkokaarteen puolelta saa Aavan epävarmaksi. Se oli vaikeaa myös silloin, kun treenattiin vakituisesti. Rata sisälsi kuitenkin myös sisäkaarteen puolelta lähetettäviä putkia, mutta nekään ei ottaneet onnistuakseen. Höh.
Toinen asia, jonka pitäisi olla meille selvää kauraa ei sitä ollutkaan. Takaakierrot. Oman liikkeeni pysähtyessä Aavakin pysähtyy ja alkaa komentaa. Se kyllä loppujen lopuksi kiertää esteet 5-10 sekunnin paikallaan komentamisen jälkeen... Lisäilen videota jahka sen saan iskän puhelimesta ulos. :)
Päätin ottaa nämä kaksi kotiaksan treenilistalle. Muutamana iltana olen naksuttimen kanssa ottanut putkea ja takaakiertoja ja ne ovat kuin ovatkin palautuneet mieleen. Putkiin irrotaan nyt tosi hienosti entiseen verrattuna (lue ei tarvitse viedä ihan putken suulle asti). Ulkokaarteesta ohjatessa putkeen oikein singahdetaan. Jes!
Noiden lisäksi virittelin takapihalle kepit, joita on suoritettu koko ajan edistyen. Tietenkään vielä ei läheskään voi puhua mistään ammattilaistason pujottelusta, mutta hiljaa hyvä tulee ja jospa mekin jonain päivänä päästäis esittelemään nopeeta kepittelyä.
***
Huomasin yhtenä päivänä miettiessäni agilityssä käytettyjä ohjaustekniikoita, että olin unohtanut lähes kaikki ohjaustekniikat pois lukien tietysti valssit, persjätöt, takaaleikkaukset, jaakotukset ym. perustekniikat. Eikun juutuuppi auki ja palauttelemaan mieleen, mitenkä esimerkiksi se saksalainen tehtiinkään. Sieltäpä ne äkkiä avautuikin ja huomasin tuon tuosta tokaisevani "ainiin!"
Suurimpana syynä tälle aksa-hössötykselle on tietysti koko ajan lähestyvä comeback treenikentille. Jollakin tapaa selvästi jännitän, koska tulossa on kuitenkin on meille uusi seura, treeniympäristö, koutsit jne.. Viime silauksen jännitykselle antaa tietysti lähes kokonaan aksaton 1,5 vuotta. Tämän takia olen halunnut muistutella meille molemmille mitä agility on.
Olen kuitenkin varma, että me tullaan pärjäämään treeneissä, vaikka tietysti hankaluuksiakin saattaa välillä olla. Ne kuuluu kuitenkin asiaan, tylsäähän se ois jos aina kaikki menis niinku Strömsössä.
