Kerro miltä se tuntuu

Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää, sanotaan. Haikein mielin jätän agilitytreenit ja -kisat Aavan kanssa. Paljon olen asiaa mielessä pyöritellyt ja tullut lopputulokseen, että toimisin todella itsekkäästi, mikäli jatkaisin agilityä piittaamatta koirani terveydestä. Ja ei, Aavan terveydessä ei muutoksia huonompaan suuntaan ole tapahtunut. Se nauttisi edelleen koko sydämestään päästessään pinkomaan aksaratoja. On ollut helpottavaa nähdä, miten onnellinen se edelleen on tehdessään agilityä. Kysymys on kuitenkin siitä, että Aavalla tulee helmikuussa 7 vuotta mittariin ja sen luuston terveys huomioiden on mielestäni järkevää siirtyä kevyempiin lajeihin. Mitä ne sitten tulevat olemaan, sen aika näyttää.

©Leena H.

Agilityä en todellakaan kokonaan ole jättämässä, ainoastaan tilapäisesti. Enhän kevätkaudella edes pystyisi treenaamaan ja siksi onkin hyvä sauma pitää taukoa. Tauon aikana aion kierrellä lähialueen kisoissa kannustamassa ja tapaamassa tuttuja koirakoita. Luultavasti maksan ensi vuodellekin kisalisenssin, sillä eihän sitä koskaan tiedä mitä tuleman pitää. En jaksaisi alkaa säätämään lisenssin muutosten kanssa kesken vuoden, mikäli tilaisuus kisaamisen tulisi. Luulen myös, että agilityä ja muita koirajuttuja tulee opiskeltua teoriassa, vaikkei toistaiseksi käytännössä pääsisikään taitojaan näyttämään ja kokeilemaan. Tarkoituksena on myös olla seuran toiminnassa mukana ja talkoilla mahdollisimman paljon, jotta saisin tarvittavat talkoopisteet kerättyä. Pisteille voi olla taas syksyllä tarvetta.

Viimeisiksi virallisiksi meillä Aavan kanssa jäi syyskuussa käydyt VARPS:n kisat. Mahdollisuus olisi ollut kisata vielä myöhemminkin syksyllä, mutta omaa kisafiilistä en löytänyt. Ajattelin, ettei ole järkevää astua lähtöviivalle, koska Aava tulisi aistimaan tunnetilani eikä kisoista todennäköisesti olisi tullut mitään. Vielä kerran kuitenkin aiomme lähtöviivalle astella oman seuran jäsenille tarkoitetuissa epiksissä loppiaisena. Haikeaa, mutta toisaalta myös kutkuttavaa ajatella, että ne ovat viimeiset kisamme. Ura pitkään haaveillun ja odotetun ensimmäisen agilitykoiran kanssa päättyy. Mutta elämä ilman agilityä sen pienen agilitykoiran kanssa toivottavasti jatkuu vielä vuosia.

Olen onnellinen, että keväällä 2010 tuo niin rakas pieniharmaa tepasteli elämääni valloittaen sydämeni ensi silmäyksellä. Olen onnellinen ja kiitollinen siitä, että noin vuoden päästä ensi kohtaamisesta saimme mahdollisuuden kirmailla ensimmäistä kertaa agilityhallilla. Alaikäisenä se ei olisi ollut mahdollista ilman vanhempien tukea. Ihanaa, että he jaksoivat viikosta toiseen kuskata ja seurata treenejä kentän laidalla ajokortti-ikääni asti.

Aava ei ensimmäiseksi agilitykoiraksi ole ollut helpoimmasta päästä. Sellainen koira, kuin omistajansakin. Melkein 7 vuoden kokemuksella voisin jopa allekirjoittaa tuon väitteen. Itsepäisyys, komentaminen, nopeus ja muut asiat toivat haasteita jo alkeita opetellessa. Toisaalta heti agilityn alkumetreiltä lähtien koutsit näkivät Aavassa potentiaalia. Se tietysti loi myös melkoisia paineita nuorelle, ehkä vielä itseään etsivälle agilityharrastajalle. Monet kerrat pohkeet olivat mustelmilla, kiukutti ja ärsytti lähteä treeneihin, koska "ei kuitenkaan onnistu". Mutta sitten kuin onnistui, ei jumatsuikka sitä endorfiinin ja adrenaliinin virtausta. Olen niin kiitollinen siitä opista mistä aloiteltiin. Olen kiitollinen kaikista vinkeistä, neuvoista, tsempeistä mitä agilityuran aikana ollaan saatu. Ilman niitä tuskin olisin enää noussut ja jatkanut surkeimman hetken tullen.

En ole katkera siitä, ettei meistä tullutkaan Suomen huippuja, ettei Aavasta tullut agilityvaliota, ettei Aava oppinut nopeita keppejä, ja ettei se oppinut tekemään 100% oikein kontaktien alastuloja. Niitä treenattiin erilaisin keinoin, mutta apua ei tuntunut löytyvän. Inhoan negatiivisuutta ja siksi olen joutunut opettelemaan kääntämään epämukavat, negatiiviset asiat myönteisemmäksi. Kyllähän se ärsyttää, jos asiat eivät mene kuten haluaisi. En pitkään aikaan ole jaksanut kiukutella virheistä, vaan olen pyrkinyt löytämään syyn mikä niihin on johtanut ja koettanut ottaa opiksi.

On ollut mahtavaa, että olen saanut treenata monenlaisissa porukoissa ja aina oma ryhmä on tsempannut. On ollut ihana tutustua uusiin, samanhenkisiin ihmisiin. Agilityn myötä olen päässyt kisaamaan erilaisissa paikoissa, nähnyt erilaisia tuomareita ja kisaajia, päässyt tuntemaan kisafiiliksen sekä nauttinut niistä pienistäkin onnistumisista. Se tunne ensimmäisestä kisanollasta, voitosta ja kun vihdoin ja viimein saat käteesi ensimmäisen luokkavaihtoon oikeuttavan sertifikaatin, on jotain aivan uskomatonta, sanoinkuvailematonta. Huippua, että olen päässyt kokemaan nuo tunteet juuri Aavan kanssa.

Ilman Aavaa olisi jäänyt paljon kokematta. Se on kasvattanut ja opettanut minua ihmisenä, koiranomistajana ja koiraharrastajana. Paljon on jo koettu ja paljon on vielä tarkoitus kokea. 

Se on ollut maailman paras ensimmäinen agilitykoira.

Joulu on taas

Syksyn kuulumisia

Stressaavan syksyn jälkeen tuntuu ihanalta hengähtää hetkinen joululoman merkeissä. Aikaa blogille ei ole jäänyt, vaikka kuinka olisi halunnut. Siispä tässä koosteen omaisesti syksyn tapahtumista.

Syyskauden treenit on menneet suurimmalta osalta hyvin. Treeneissä ollaan hiottu kontakteja (niistä varsinkin puomin alastuloa), kepukoita sekä erilaisia ohjauskuvioita huippuopissa. Kiitollisin mielin tämän syksyn treeneistä ja vinkeistä, mitä ollaan saatu. Toivottavasti niistä on tulevaisuudenkin kannalta apua, ettei kaikkea tarvitsisi jatkossa opetella kantapään kautta. 

Keppien kanssa kokeiltiin pari kertaa vinokeppejä, jotka Aava hoksasikin varsin nopsaan. Niistä ei kuitenkaan koettu olevan apua vauhdin löytymisen suhteen. Vauhtia ollaan koetettu kaivella monella tapaa, mutta sitä ei vaan löydy. Ehkä kepit esteenä ovat vaan niin epämiellyttävät Aavalle eikä se sen takia edes kykene suorittamaan niitä nopeasti.

Syksyn kuluessa tuntui, että ongelmat puomin alastulon kanssa vaan pahenivat, mitä enemmän sitä treenattiin. Loppujen lopuksi onnistumiset saatiin lähinnä "nenästä vetämällä", joka ei kyllä palvele yhtään sitä mitä juoksareiden tulisi olla. Ehkäpä minulla joku päivä on koira, jonka kanssa ei tarvitsisi näin paljon painia ongelmien kanssa. Se tosin taitaa olla vaan toiveajattelua, sillä eihän tässä lajissa koskaan olla täysin valmiita ja täydellisiä.

Erityisen tyytyväinen olen ollut siihen, miten hyvin eri ohjauskuviot on Aavan kanssa toimineet. Harvassa on ne kerrat, kun jotakin tiettyä ohjauskuviota ollaan jouduttu hinkkaamaan useampaan kertaan ennen kuin se on onnistunut. Myös lähdön kanssa painiskelu on mennyt parempaan suuntaan. Yksissä treeneissä oli meidän viime kevään koutsi oman koiransa kanssa ja tauon aikana hän kehui, miten hyvin lähdön kanssa on menty eteenpäin. Nykyään lähtö siis onnistuu siten, että jätän lähtöalueelle namin ja käsken Aavan odottamaan. Tule-käskyn kuultuaan se lähtee matkaan ja nappaa samalla edessään olevan namusen suuhunsa. Ilman namia homma ei toimi ollenkaan ja Aava ehtii kerätä hirveät kierrokset lähdössä, mikä taas kostautuu radalla kuuntelemattomuutena.

Vaikka kovin päättäväisesti uhosin pitäväni treenipäiväkirjaa täällä blogissakin, on se jäänyt aivan kokonaan. Aika, minkä koneen ääressä olen viettänyt, on mennyt opinnäytetyön sekä erinäisten tehtävien ja raporttien kirjoittamiseen. Sen jälkeen ei vapaaehtoinen rustailu koiramaisista aiheista ole napannut yhtään. Syksyn aikana ollaan saatu radat nähtäväksi jo ennen treenejä, jonka vuoksi en ole edes nähnyt tarpeelliseksi piirtää ratoja uudelleen tänne.

"Nii mitä? Oliks sul jotaki?"

Syysloman aikoihin käväisin ilman koiraa rakentamassa rataa ratatreeniä varten ja sain kokeilla miltä ohjaaminen tuntuu maksikoiran kanssa, kun tuttu lupasi koiransa ohjattavakseni. Tuntuma pikkuisen minin ja ison maksin välillä oli aikaslailla erilainen. Tuntui, etten osaa enää ollenkaan agilityä ohjatessani vierasta koiraa. Oman haasteensa tilanteeseen loi siis myös se, että koira ei samalla tavalla tuttu, kuin mitä oma on. Lisäksi koira etsiskeli radan aikana emäntäänsä, joten houkutella sai, jotta se malttoi pysyä radalla. Saatiin kuin saatiinkin parinkymmenen esteen, kolmosluokan tasoinen rata kisamittaisella kentällä suoritettua loppuun asti.

Marraskuun loppupuolella käväistiin Aavan kanssa pönöttämässä ulkomuototuomareiksi pyrkivien silmätesti-harjoituksessa. Ulkomuototuomari Pekka Teini veti harjoituksen ja kaksi koulutukseen pyrkivää analysoivat noin 10 minuutin ajan koiran ulkomuotoa. Samalla opin itsekin paljon lisää ja sain vinkkejä erilaisten koirien ulkomuotoon liittyen. Aavan lisäksi harjoituksessa oli mukana suursnautseri sekä borzoi. Varsin erilaiset harjoituskappaleet kyseessä siis. Mielestäni tilaisuus oli todella mielenkiintoinen ja mielelläni osallistuisin uudelleenkin, jos mahdollisuus kohdalle osuisi.

"Hei, ala tulla nyt! Mennään!"

Kaverini otti pienen australiankelpiepoitsun, jota ehdittiin kerran treffata ennen harjoitteluani. Kelpie oli silloin lähes 11-viikkoinen pieni riiviö. Käytiin lähimetsikössä sijaitsevalla kentällä, jossa koiratkin saivat olla irti. Lenkkeillään usein siellä suunnalla, joten Aava ei alkuun hiffannut homman nimeä, vaan komensi minua liikkeelle. Kun pentu oli riittävän kauan jaksanut haastaa Aavaa leikkiin mukaan, ei vauhdille meinannut tulla loppua. Leikit keskeytyi, kun kentän valtasi iso sakemanni ja päätettiin lähteä sisälle. 

Kaverini nauroi jälkeenpäin, ettei ole koskaan nähnyt pennun riehuvan niin paljon, kun mitä se Aavan kanssa jaksoi. Totesinkin taas Aavan tulevan paremmin juttuun pentujen kuin aikuisten koirien kanssa. Aikuistenkin kanssa se toki pärjää, mutta alistuu herkästi pienimmästäkin merkistä. Omien koirien kanssa se tulee hyvin juttuun, mutta lähinnä vieraammat saavat sen pienet tassut tutisemaan.

Itsenäisyyspäivän tienoilla Aava oli hoidossa mummolassa reissujen sun muiden vuoksi. Siellä se Aava oli pyörinyt jaloissa ja nukkunut onnellisena sängyssä. Lisäksi huolta oli pidetty, ettei Aava vahingossakaan pääse nälkiintymään ja sen myös huomasi... 🙈  Kaiken kaikkiaan onnistunut hoitoreissu siis.

Harjoitellessani kauempana kotoa, oli Aavakin ilman aksatreenejä, mutta treenannut siitäkin edestä umpihankijalkapalloa. Se ei millään malttaisi olla sisällä, jos ihmiset/joku ihmisistä lähtee ulos. Pallopeliä pitäisi olla jatkuvasti pelaamassa. Edes umpihanki ei hidasta pientä tappijalkaa. On se niin rakas harrastus.

Näissä merkeissä Aava vetäytyy eläkkeelle. Treenipaikasta luovuttiin, koska käytännössä ehtisin treenata vain tammikuun ajan. Toivon mukaan joku mukava, ei niin raskas laji löytyisi eläkepäiviä ilostuttamaan. Muutamia on mietinnässä ollutkin, mutta näillä näkymin ainakin ensi kevät menee huilaillessa ilman sen kummempia harrastuksia, koska matkustan lähes koko kevääksi harjoitteluihin kauemmaksi kotoa. Jatkamme touhottamista ja palajamme asiaan...