Viisi vuotta

Aikaa on kulunut jo viisi vuotta päivästä, joka oli yksi elämäni raastavimmista. Muutama päivä aiemmin Aava oli alkanut yhtäkkiä oireilla mahaansa ja ruoka ei ollut maistunut. Suolitukosta epäiltiin ja aluksi hoidettiinkin tuloksetta. Edellisiltana Aavan vointi huononi ja oli pakko lähteä kiikuttamaan sitä päivystävälle eläinklinikalle. Uutiset oli musertavat; luunpala oli takertunut ruokatorven ja mahalaukun väliseen sfinkteriin ja vaihtoehtoina tarjottiin eutanasiaa tai hyvin vaikeaa leikkausta eläinsairaalassa satojen kilometrien päässä.
Päivystävä eläinlääkäri kuitenkin lupasi seuraavana aamuna konsultoida toista klinikkaa samalta paikkakunnalta.

Röntgenkuvien perusteella toinen klinikka oli valmis yrittämään leikkausta ja pitkältä ajomatkalta, jota Aava ei välttämättä olisi edes kestänyt, vältyttiin. Aava toiselle klinikalle ja puhelua odottamaan. Riski ruokatorven kuolioitumiseen oli olemassa luun oltua siellä jo useamman päivän ajan. Meille ei luvattu yhtään mitään.

Leikkaus tehtiin ja luunpala poistettiin. Ruokatorvi ei ollut kuoliossa. Silti edelleenkään takeita toipumisesta ei annettu ja komplikaatioiden riski oli tietysti olemassa. Kotiuduttiin parin sivun hoito-ohjeiden ja lääkesäkin kanssa. Päivä kerrallaan toivuttiin ja parannuttiin.

Viisi vuotta sitten olin yhtäkkiä joutunut sen tosiasian eteen, että loppu voisi olla lähellä. Sitä ei oltu kuitenkaan meidän kohdalla silloin vielä tarkoitettu ja Aava sai jatkaa elämäänsä. Paljon on tehty, koettu ja nähty sen jälkeen. Sellaisiakin asioita, joita en olisi uskonut tapahtuvan. Onnettomuus ja leikkaus jätti jälkensä, jotka edelleen vielä nykyäänkin ajoittain muistuttavat itsestään. Muutamia asioita huomioimalla ne saadaan melko hyvin pidettyä kurissa ja Aava pystyy elämään lähes samanlaista elämää kuin ennen onnettomuutta. Onni oli meillä matkassa silloin ja toivottavasti yhteisiä, onnellisia päiviä olisi vielä rutkasti jäljellä.

Kesä ja kärpäset

Hupsista! Ihan vähän vain lipsahtanut ja unohtunut blogin päivittäminen. Viikot vaan kuluu eikä tässä ehdi oikein muuta kun yrittää pysyä perässä. Blogille ei vaan ole nyt riittänyt aikaa.

Kevät hurahti omalla kohdallani muutosten keskellä, kun piti orientoitua, ettei tässä enää mitään opiskelijoita ollakaan vaan töitä pitäisi tehdä nyt ja aina.. Ainakin melkein.

Tuntuu, että ennen on ollut helpompi postailla tapahtumien ym. jälkeen, mutta nyt kun Aava viettää eläkepäiviään, ei samalla innolla jaksa kirjoittaa arkisista peruspäivistä. Ehkä pitäisi nyt ryhdistäytyä oikeasti. Tämän kesän helteistä selvittiin kuin selvittiinkin ja syksyn merkkejä alkaa vähitellen ilmaantua, joten koostetaanpas nyt meidän kesää 2018.

Toukokuussa pitkän pohdinnan jälkeen aloitin kuin aloitinkin agilityn koulutusohjaajan peruskurssin! Kurssin ensimmäinen osa oli toukokuun alussa. Siitä lisää myöhemmin koostetussa postauksessa, kunhan kurssin toinenkin osa on suoritettu.

Kesän aikana Aava on paimentanut kotikotona ollessaan useampaan otteeseen siilejä, jotka syystä tai toisesta ovat hakeutuneet pihapiiriin aamuyöstä. Isot koirat ovat hälyttäneet ja Aava on lähtenyt mukaan pelastusoperaatioon. Hyvällä menestyksellä onkin ja siilit ovat päässeet säikähdyksensä jälkeen jatkamaan matkaansa.
Aurinkoa otettiin muutamana hellepäivänä. Ilmeisesti sää oli liian viileä meidän neidille, sillä pakko oli pakkautua jatkuvasti siihen kuumimpaan kohtaan. Rajoittaminen ja sisälle, viileämpään patistelu ei sopinut neidille vaan tämä päätti tulla ulos keinolla millä hyvänsä. Kerrankin olin jättänyt terassin oven raolleen, mutta "lukinnut" sen siten, ettei ovi liiku. Sieltä se pikkusukkula vaan tunkeutui väkisin ulos.
Uimaan Aava ei suostunut tänäkään kesänä. Muutaman kerran käytiin rannassa, vesi on vaan niin hirveetä kauheeta, ettei sinne voinut mennä enkä tietenkään pakottanutkaan.

Ei ressannu ootella apuja...

Neiti kesäheinä

Heinäkuun puolivälissä kulutettiin yksi vapaapäivä agilityhallilla. Kaveri pyysi ex tempore minua mukaansa treenaamaan hänen kelpien kanssa. Otin Aavan mukaani, vaikkei ollut edes aikomusta treenata eläkeläisen kanssa. Ajattelin, että näkeepähän välillä vähän muitakin juttuja. Innostuttiin kuitenkin toisten menosta siinä määrin, että otin Aavan kanssa muutamia putkia ja hyppyjä rimat maassa. Neiti oli hyvin kuulolla ja sen silmät loisti innostuksesta. Sain hillittyä omaa innostustani enkä ottanut paria toistoa enempää eikä Aavakaan oireillut mitenkään. Tai oli tavallista väsyneempi kotiin päästyämme, mutta matkalle sattuikin useampi muuttuja...

Meitsin auto nimittäin hajosi tämän samaisen reissun kotimatkalla moottoritielle. Odoteltiin apuja vilkasliikenteisen vitostien varrella puolitoista tuntia. Lämpöä oli reilu +30 ja aurinko porotti pilvettömältä taivaalta. Onneksi auto varjosti pienesti pientareen puolelle eikä paahduttu pavuiksi.

Aavalla ei missään vaiheessa ollut mitään hätää, se ei stressannnut vaikka melu ja liikenne oli hirmuista, ihmetteli vain kuin otin sen pois autosta heti kun itse pääsin apukuskin puolelta ulos. Jonkin verran sitä ärsytti kun ei liikuttu mihinkään ja yritti komentaa. Lopulta se kiipesi auki olevasta apukuskin ovesta etupenkille ja nukkui siinä kunnes apu saapui.

Vaikka kesä on Aavan osalta ollut ihan perusarkea, on ollut aivan ihana nähdä miten iloinen se silti on pienistä arjen asioista. Huippua miten hyvin se kestää sitäkin, ettei jatkuvasti harrasteta tai olla menossa vaan sille riittää se oikein hyvin, että saa olla mukana ihan perustouhuissa.

Veteraani

Tänään kunnoitettavan veteraani-iän saavuttaa Aava, pienirakas Vaavini!

Fyysisesti ikä alkaa jo vähän painaa, mutta mieleltään neiti on kuin keskenkasvuinen kakara. Hurja mikä hurja. Rouvittelu ei kuulu sanavarastoon hänestä puhuttaessa. Tää mikään vanhus vielä oo. Nuorekas neitokainen vain. 

Ikä on vain numeroita. Toivotaan, että mieli pitää neidin virkeänä ja kroppa pysyy menossa mukana vielä monta vuotta.

Onnea myös Aavan sisaruksille! 

Some-koirat

Mä oon Instassa. Missäs te? Seuratkaa mua!!

Koetetaan aktivoitua pieni askel kerrallaan. Harmaat tassut löytyy nykyään myös Instagramista, 

käyttäjänimellä harmaat.tassut.

Tervetuloa seuraamaan meitä!

Tavoitteet 2018

Katse tarkasti kohti tulevaa

Edellisessä postauksessa hieman sivusinkin viime vuoden tavoitteiden täyttymistä. Tavoitepostauksesta on muodostunut jo perinne, joten annetaan palaa. Tässä siis viime vuoden tavoitteiden analysointi. Jotta pääsen taas vuoden päästä arvioimaan tavoitteiden saavuttamista, niin on asetettava tavoitteet myös tälle vuodelle.

VUOSI 2017

• Aavalle eläkelaji tms. 

Säännöllistä harrastusta tai uutta lajia ei vielä aloitettu. Dobo Recovery-kurssi käytiin, mutta säännöllisyys jäi harrastuksesta puuttumaan.

• Agilitytoiminnassa mukana oleminen

Talkoilin kerran tai pari seuran kisoissa kokopäivän ajan. Kävin katsomassa parit kisat muuten vaan. Seurasin silmä kovana arvokisoja livestreamilta ja tuttujen koirakoiden tuloksia pienemmistäkin kisoista. Sääntöuudistusta tuli myös seurattua.

• Koirayhdistystoiminnassa mukana oleminen

Göötti- ja agilitypiirien lisäksi kuulun myös paikalliseen metsästyspystykorva- ja lappalaiskoirayhditykseen, vaikka en isosti jämptiemme kanssa harrasta. Ajauduin kohta jo kaksi vuotta sitten ko. yhdistyksen näyttelyjaostoon ja hetimiten minut valittiin näyttelyjaoston sihteeriksi, joten hommia on riittänyt. Olin mukana järjestämässä metsästys- ja lappalaiskoirien isoa erikoisnäyttelyä, Jalostuspäiviä, sekä syksyllä muutaman roturyhmän ryhmänäyttelyä.

• Kouluttautuminen ja luennot

Kesäkuussa kävin S. Mujusen Koiran rakenne luennolla ja koiran kotihierontakurssin.

VUOSI 2018 

• Säännöllinen harrastus Aavan kanssa
- Rally-toko, dobo, nosework kiinnostaisi 

• Terveyttä koirille
- Voiko koiranomistaja muuta koirilleen toivoa? 

• Agilityn koulutusohjaajan peruskurssi
- Kiinnostaa kovasti, mutta epäilen, onko minusta kumminkaan... Alustavasti olen seuralle ilmoittanut kiinnostukseni. 

• Koirayhdistystoiminta
- Toiminnassa mukana pysyminen

• Kouluttautuminen ja luennot
- Mikäli kohdalle sopiv(i)a osuu, niin ehdottomasti! 

Pähkinänkuoressa: Vuosi 2017

Huh! Huokaisen helpotuksesta, koska vuotta 2018 on kuljettu jo hyvän matkaa. Viime vuosi kului yhdessä hujauksessa eikä ikävä tule. Kaiken kaikkiaan vuosi oli vähän joka kantilta katsottuna raskas. Aikaa harrastuksille tuntui olevan kovin niukasti, kun vapaa-aikaa ei muutenkaan hirveästi ollut. Loogisesti toivonkin, ettei tämä vuosi ole aivan yhtä hurjaa lentämistä.

Selatessani viime vuoden postauksia läpi, ei voi hirveästi hurrata postaustahdille saatika sisällölle. Melko nuhjuiselta vaikuttaa, mutta siitä ei voi syyttää kuin itseään. Perinteiset vuodesta toiseen toistuvat synttäripostaukset ja hyvän joulun toivotukset... No, mutta yritys hyvä kymmenen. Onpahan itselle vähän porkkanaa, että tänä vuonna tsempattaisiin ja oltaisiin hieman edellisvuotta aktiivisempia bloginkin suhteen.

Koiratouhujen osalta viime vuoden voi selkeästi jakaa muutamaan kategoriaan, perusarkitouhuja en nyt mukaan lue.

AGILITY. Vuosi 2017 startattiin Aavan agilityuran loppuhuipennuksella, kinkunsulatteluepiksillä loppiaisena. Tuloksena tuplanolla.

Agilityn väliaikainen lopettaminen on ollut itselleni aika kova paikka. Pahin harmitus siitä, ettei itse kentälle pääse iskee, kun somesta lukee agilitykaiffaireiden menestyksestä. Oikeasti luen uutisia innoissani ja olen onnellinen heidän puolesta, mutta harmistun siitä, etten itse tällä hetkellä pääse kokeilemaan mihin pystyn.

Toisaalta tämä tauko on tehnyt itselleni hyvää, sillä se on laittanut ajattelemaan asioita eri näkökulmista. Tosi paljon harmittaa ja mietityttää se, että asiat on pitänyt oppia vasta kantapään kautta. Tästä on suunta vain ylöspäin.

Yksi viime vuoden huippuhetkistä agilityn saralla Aavan uran lopettamisen jälkeen oli ehdottomasti treenaaminen kelpie Albertin kanssa kesällä. Harmillisesti treenikerrat jäivät vain tähän yhteen aikataulullisten ongelmien vuoksi.

TERVEYS. Kevään edetessä Aava alkoi enenevissä määrin näyttää merkkejä kivuistaan ja alkukesästä se sai pelätyn diagnoosin. Siitä alkoi elämänmuutos. Yksi kova pala lisää nakerrettavaksi. Alkuun teki kipeää puhua, mutta nyt alkaa jo helpottaa.

Vaikka röntgenkuvat olivat hurjan näköisiä maallikonkin silmään, olen ollut positiivisesti yllättynyt, miten hyvin kivut on saatu hallintaan. Alussa olin varma, ettei tästä selvitä, mutta tässä sitä ollaan ja porskutetaan eteenpäin.

Aava pärjää tällä hetkellä hienosti. Se touhuaa reippaasti ulkona ja on ihan kaikessa mukana. Kivut ovat pysyneet hyvin hallinnassa eikä tarvittavaa kipulääkettä ole tarvinnut antaa. Myös masu-ongelmat on tällä hetkellä hyvin balanssissa.

HARRASTAMINEN. Aavan kanssa harrastaminen jäi lähes ajatusasteelle. Yhtenä tavoitteena viime vuodelle olin asettanut eläkelajin löytymisen. Kehittelin ja mietin vaikka mitä mielessäni, mutta en vaan saanut juuri mitään aikaiseksi. Loppuvuodesta käyty Dobo Recovery -kurssi oli oikeastaan ainut mitä höntsäilyn lisäksi tehtiin. Se olikin oikein onnistunut kokeilu ja iski kipinää jatkaa Doboa.

Itse olen toki ollut monenlaisessa mukana. Olin mukana järjestämässä erikois- ja ryhmänäyttelyitä, kehiksenä niin virallisessa näyttelyssä kuin mätsäreissäkin, talkootunteja kertyi kisatalkoista ja opiskelua koiran rakenteesta ja kotihieronnasta.

Yritys ja halu pysyä kärryillä on kova. Se, ettei käy säännöllisissä harjoituksissa ei tarkoita sitä, etteikö muuten voisi olla toiminnassa mukana. Toivoisin tulevalta vuodelta hieman enemmän vapaa-aikaa, jotta voisin aktivoitua vielä lisää.

Kun joulu on...